Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Umma’s Tablen päähenkilö on sarjakuvapiirtäjä Madang, joka tarinan alussa muuttaa puolisonsa ja pienen lapsensa kanssa Etelä-Korean pääkaupunki Soulista lähimaaseudulle. Kaupunkiin jäävät ikääntyvät ja vaivaiset vanhemmat, jotka tiukan rahatilanteen vuoksi joutuvat asumaan Parasite-elokuvasta tutusti kellarikerroksessa, johon päivänvaloa eksyy vain katonrajan pienistä ikkunoista. Madang löytää maaseudulla omalle elämälleen uutta sisältöä lapsen kasvamisen lisäksi kasvimaalta ja omavaraisuudesta samaan aikaan, kun syyllisyys vanhempien kehnosta jamasta painaa sydäntä. Asiat limittyvät päähenkilön mielessä, kun Madang palaa toistuvasti lapsuutensa muistoihin ruokaa laittavasta äidistä ja etenkin tämän fermentoidusta kaalista, eli kimchistä. Madang kokkaa perheelleen sukunsa reseptejä ja ramppaa Soulissa käyttämässä sekä masentunutta äitiään että alkoholisoitunutta isäänsä sairaalassa. Kuukausi toisensa perään kasvimaalta löytyy uutta elämää samaan aikaan kun poika tuntee voimattomuutta ja syyllisyyttä vanhempiensa hiipuvan elämänliekin äärellä. Umma’s Table on lopulta hyvin koskettava tarina itsenäistymisestä, sukupolvien yhteydestä ja vanhempien menettämisestä.

Kirja on toinen osa Yeon-Sik Hongin omaelämäkerrallista trilogiaa. Ensimmäinen osa Uncomfortably Happily kuvaa maaseudulle muuttamista, mutta kirjat eivät ole suoranaista samaa tarinaa. Tämä mahdollisti myös sen, että Umma’s Tablesta pystyi nauttimaan ongelmitta, vaikkei edeltävä osa ollutkaan minulle tuttu. Hong rakentaa tarinan taitavasti kerros kerrokselta niin, että maailmaan pääsee sisään ilman vaivannäköä. Kirjan koko kaava on esitelty jo muutaman kymmenen ensimmäisen sivun aikana: tarina koostuu onnellisista perhehetkistä maaseudulla, ankeista perhehetkistä kaupungissa, ja näitä yhdistävistä lapsuustakaumista, joissa Madang vetää yhteyden omien muistojensa ja nykypäivän välille. Tätä kolmiota Umma’s Table kiertää oikeastaan koko 360 sivun mittansa ajan. Perheen historia paljastuu kirjassa hiljalleen ja lukija alkaa ymmärtää Madangin hyvin ristiriitaisia perhesuhteita koko ajan paremmin. Hong ei tarjoa yksinkertaisia asetelmia tai suoraviivaisia ratkaisuja, vaan esittää perhesuhteet ja ihmiset epätäydellisinä, mutkikkaina ja turhauttavina, niin kuin me useimmiten olemme.

Alkupuolella sarjakuvaa en ollut vielä Umma’s Tablesta kovinkaan vakuuttunut. Melko ilmeettömät hahmot, ankea yleistunnelma ja liian vaikean oloiset kimchireseptit itse kokeiltaviksi eivät meinanneet sytyttää. Hiljalleen sarjakuva kuitenkin kasvaa kiinni lukijaansa, ja lopulta Madangin perheen käänteitä seuraa jo sydän syrjällään myötäeläen. Madangin itsensä lisäksi sekä äiti että isä ovat puhuttelevia hahmoja, inhimillisyydessään raivostuttavia mutta kovin, kovin ymmärrettäviä. Tylsä kuvitustyyli alkaakin tuntua symboliselta, ankeus metaforiselta ja kimchireseptit houkuttelevilta. Umma’s Tablen yksinkertainen koostumus muuttuu salaviisaaksi ja yllättävän monitahoiseksi. Vähän kuin… kimchi?

No niin, nyt sitten taas vähän jarrua. Ei tämä nyt aivan uskomaton mestariteos ole, ja tarinaan mahtuu ehdottomasti myös tyhjäkäyntiä. Kuvitustyyli pysyy alkeellisena loppuun saakka. Paljon parempi lopputulos kirjassa kuitenkin saadaan, kuin olisin uskaltanut ensimmäisen sadan sivun perusteella odottaa. Vaikka tarina on ehdottoman korealainen ja nojaa monilta osin paikalliseen kulttuuriin, sen ydinosat ovat valtavan samaistuttavia. Vanhempien menettäminen on yksi elämän luonnollisimpia osia, mutta se, tapahtuuko se kuoleman kautta vai jo sitä ennen, on ehkä enemmän omissa käsissä. Toisaalta aiemmilta sukupolvilta saadut työkalut eivät nekään aina ole asioiden käsittelyyn parhaita mahdollisia, tai edes soveltuvia. Joskus parasta, mitä voi tehdä on valmistaa kimchiä äidin reseptillä. Umma’s Table on pala elämää, ja ymmärtää siitä niin ilot kuin surutkin.