Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness

Saattaa olla huonoin mahdollinen blogitekstin aloitus heti alkuun todeta, että ei minuakaan sytyttänyt kamalasti idea tästä Johnny Cash -elämäkerrasta. Kun bongasin sen kirjaston hyllystä, en ollut mitenkään erityisen innostunut. Ajattelin, että tuossa on varmaan yllätyksetön perussarjis jonka lukemisesta en tule hullua hurskaammaksi. Jäin kuitenkin miettimään syytä nihkeyteeni – pidän musiikkisarjakuvista ja Johnny Cashista aivan huolella. Mikä erottaisi Cash-sarjiksen vaikkapa siitä mahtavasta Thelonious Monk -sarjiksesta, tai siitä loistavasta Robert Johnson -sarjiksesta, miksi se ei voisi olla ihan yhtä iskevä? Päädyin ottamaan sarjiksen völjyyn ensireaktioni valjuudesta huolimatta. Tiesin, että jälkikäteen olisin kuitenkin halunnut harmitellut sen ohittamista. Tämän jaakopinpainin jälkeen onkin vähän pettymys myöntää, että ensiolettamus ei mennyt kauheasti huti. Johnny Cash – I See A Darkness ei ole erityisen unohtumaton. Syitä keksin parikin, mutta katsotaan onko niistä yleistettävissä jotain sääntöä tulevaisuuden varalle.

Vasta sarjiksen lukemista aloittaessani huomasin, että tekijä onkin tuttu. Reinhard Kleist on saksalainen, ilmeisesti elämäkertoihin mieltynyt sarjakuvantekijä, sillä hän on ollut myös blogissa viitisen vuotta sitten luetun Fidel Castro -elämäkerran takana. Klikinsäästönä voin kertoa, että sekään teos ei aikanaan aivan kamalasti vakuuttanut. Silloin ongelma oli ennen kaikkea Kleistin haluttomuus keskittyä Castron tarinassa mihinkään yksittäisiin asioihin tai teemoihin, ja jatkuva poukkoilu. Johnny Cash – I See A Darkness ei kärsi samasta, vaan sen rakenne on kohtuullisen yksinkertainen. Johnny Cashin tarinaa käydään läpi melko kronologisesti ja loppuhuipennusta rakennetaan legendaariseen keikkaan Folsomin vankilassa. Kehyskertomuksessa Cashia fanittava vanki valmistautuu idolinsa vierailuun. Musiikin lisäksi Kleist pyrkii löytämään näkökulmaa Cashin taisteluun synkkyyteen taipuvan luonteensa ja päihdeherkkyytensä kanssa. Kaikki kirjan käsittelemät teemat jäävät kuitenkin melko pintapuolisiksi.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olennaista musiikkisarjakuvassa on se, miten musiikin tunnelma onnistutaan siirtämään visuaalisiksi kokemuksiksi kirjan sivuille. Tässä Kleist ei kykene mihinkään erityiseen. Hauskin idea on kuvittaa muutamien Cashin tunnetuimpien kappaleiden sanoituksia muutaman sivun pienoisnovelleiksi tarinan sisään, mutta silläkään ei ole juurikaan tekemistä itse musiikin kanssa, ovatpahan vain tunnelmavälipaloja lukijalle. Muutoin keikka-, jamittelu- ja levytyskohtaukset ovat melko hengettömiä. Kleistin mustavalkoinen tyyli sopii Cashin estetiikkaan, ja kirjaan onkin saatu sisällytettyä monia komeita muotokuviksi kelpaavia ruutuja, mutta niissä ei ole mukana liikettä, musiikkia tai muutakaan mainittavaa tunnelmaa. Minusta on aika iso ongelma, jos musiikkisarjakuva ei saa aikaan valtaisaa himoa kuunnella juuri sitä musiikkia, ja niin tässä kirjassa ei vain yksinkertaisesti käy. Musiikki ei tunnu kirjasta niinkuin sen toivoisi tuntuvan.

Tämän verran Cashin tuotantoa kannattaa ehkä tuntea, sillä näitä biisiviittauksia ei sen enempää vaivauduta selittämään

Sama koskee päihdekierrettä ja muita tarinan synkempiä sävyjä. Cash elää bennieiksi kutsutuilla amfetamiinipillereillä useita vuosia, mutta kirjassa tämä näkyy lähinnä mainintoina katoamisista tai vaimon huolena. Kirja onnistuu kertomaan lähinnä sen, että töitä tehtiin kovasti ja tabut maistuivat, mutta minkäänlainen syväluotaus syihin tai seurauksiin on sekin pintapuolista. Kirjan mielenkiintoisin jakso on Cashin lapsuuteen sijoittuva, puutteenalaista elämää ja varhain kohdattuja tragedioita kuvaava osio. Sieltä löydetään joitain ilmiselviä motiiveja myöhemmille toimille, mutta päähenkilön kompleksisuutta ei kirjassa oikein saada sivuille tiivistettyä, niin valitettavaa kuin se onkin myöntää.

Kirjan parhaaksi anniksi jäävät muutamat dialogikohtaukset, joissa Kleist pääsee avaamaan Cashin musiikki- ja elämänfilosofiaa sellaisten keskustelukumppaneiden kuin Bob Dylanin tai Rick Rubinin kanssa. Lisäksi kuvitus on musiikkikohtausten puutteellisuuden unohtaen tyylikästä ja aihepiiriin sopivaa. Pintapuolisesti kaikki on kunnossa, vähän samaan tapaan kuin I Walk the Line -elokuvassakin oli. Tarina kerrotaan ja asiat tulevat selviksi, mutta minkäänlaisia oivalluksia tai erityistä näkökulmaa ei oikeastaan ole tarjolla. Veikkaan, että Cashin taakaksi verrattuna esimerkiksi alussa mainitsemiini Thelonious Monkiin tai Robert Johnsoniin on hänen silkka suosionsa. Potentiaalinen yleisö sarjakuvalle on sen verran laajempi, ja kiinnostuneita enemmän, että sekä tekijäksi että kustantajaksi valikoituu vähemmän intohimoisia aiheen ystäviä. Kukaan ei tee Monkista tai Johnsonista sarjakuvaa, ellei siitä ole todella vahvaa näkemystä. Cashista elämäkertaidea ei ole kovinkaan kaukaa haettu, ja siksi sen voi pitchata ja kasata pienemmälläkin asiantuntemuksella. Tämä on aika kova hypoteesi ja en uskaltaisi sitä tehdä, jos olisi pienikin mahdollisuus tekijän joskus päätyä tätä blogia lukemaan. Voihan olla, että Kleist on rakastanut Cashia vuosikymmenet, tuntee tämän tarinat läpikotaisin ja on vain päättänyt että näin tarina on paras kertoa. Nyt fiilikseksi käteen jää kuitenkin tavanomainen elämäkerta, joka ei uskalla tai osaa kaivautua tarpeeksi syvälle ja on siten tuomittu kädenlämpöiseksi.