Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa

Tämä artikkeli tekee Hyllyy-historiaa, sillä ensimmäistä kertaa kirjoitan toistamiseen samasta teoksesta. Toki aivan puhtaasta toisinnosta ei ole kyse, sillä nelisen vuotta sitten saatoin arvioida Jason Lutesin upeasta Berliini-trilogiasta vasta kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyi pari vuotta takaperin pitkän hauduttelun jälkeen, ja pääsin sen pariin nyt tyttöystäväni suotuisalla avustuksella, kun pukinkontista tupsahti 600-sivuinen omnibus-järkäle, jolla ottaisi hengiltä jo vähän varttuneemmankin kynäniskan. Koska kahdesta ensimmäisestä osasta on sen verran aikaa, tankkasin toki päätösosan pohjalle myös edeltävät kirjat. Olin varautunut siihen, että aiempaa arviota pitäisi suomia kovinkin lujaa ja näkemyksiä korjata. Mutta vielä mitä, olinkin kirjoittanut ihan hyvin! Saatoin nyökytellä tekstille hyvillä mielin. Se ilahdutti lähes yhtä paljon kuin trilogian varsinainen päätösosa City of Light (suomennoksessa Kuohuva kaupunki), joka vie elokuvallisen tarinan maaliin upeasti.

Kirjan idea on kuvattu yksityiskohtaisemmin aiemmassa blogauksessa, mutta pääpiirteittäin kyse on kaupungin vaiheiden seuraamisesta Weimarin tasavallan murentuessa, sosialismin kuohuttaessa ja natsiliikkeen noustessa. Kaupungin elämää seurataan lukuisista eri näkökulmista, tärkeimpinä liberaalit kulttuuripiirit, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöt jotka tuohon aikaan olivat Berliinissä ajalleen poikkeuksellisen aktiivisia, karuissa oloissa päivästä toiseen selviytyvä työväenluokka sekä jatkuvasti suuremman uhan alla elävä juutalaisyhteisö. Oman hetkensä parrasvaloissa saavat myös puolensa valitsemaan joutuvat valtiomahtien edustajat kuten poliisit ja toimittajat, sekä ihan pesunkestävät natsitkin. Berliini sekoittaa todellisia tapahtumia ja henkilöitä fiktiivisiin ihmiskohtaloihin. Kirjassa ei kuitenkaan ole yhtään elementtiä, joka ei olisi varmasti jollekulle aikalaiselle tapahtunut. Kirjojen vaikuttavin elementti on Lutesin valtava taustatyö ja siitä polveutuva asiantuntemus. Kirjoissa episodimaisesti luotu kuva elämää sykkivästä kaupungista on niin kouriintuntuva, että välillä unohtaa lukevansa sepitettä.

City of Lightin aikana tahti kiihtyy aiemmista kirjoista, mikä on ymmärrettävää. Ajan kanssa ja pieteetillä rakennettu juonihimmeli on tuotava jonkinlaiseen päätökseen. Tämä tarkoittaa hieman näkökulmien vähenemistä ja sivupolkujen karsimista. Huomasin muutamaan otteeseen unohtaneeni kaivata hahmoja, joilla vielä edellisissä kirjoissa oli suuriakin rooleja. Tämä on toki tunnustus Lutesin esimerkilliselle juonenkuljetukselle, kun puutteet hoksaa vastaa jälkijunassa. On myös ymmärrettävää, että tarinan tasapainon kannalta olisi hassua keskittyä pienempiin asioihin, kun osa henkilöhahmoista kamppailee jo henkensä edestä. Natsivallan kiristyessä monen hahmon tilanne muuttuu niin paljon epätoivoisemmaksi, että arjen pienet huolet jäävät ymmärrettävästi taka-alalle. City of Light on siis samanaikaisesti sekä iskevämpi että maailmaltaan rajallisempi kuin edeltäjänsä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Toinen ihailtava asia Berliinissä on se, miten Lutes onnistuu pitämään tarinan yleisilmapiirin todella humaanina, vaikka ihmiskohtalot ovat pääosin aika onnettomia. Kirjoissa ei tosiaankaan ole fiilistä siitä, että hahmoille kirjoitettaisiin epärealistisen onnellisia käänteitä, mutta jokainen heistä kuuluu johonkin Berliinin yhteisöistä ja ei jää yksin kuin hetkellisesti. Ehkäpä se on yksi näiden kirjojen tärkeistä sanomista: niin synkkää aikaa ei olekaan, etteikö ihmisen yhteys toiseen voisi silti valaista pimeyttä. Yhhyh mikä virke, mutta sellaista tällainen mieltä ja sydäntä ylentävä sarjakuva saa aikaan.

Muutoinhan arvioissa on väsymykseen asti kirjoitettu siitä, miten Berliini nousi 22 vuoden tekoprosessinsa aikana paljon ajankohtaisemmaksi teokseksi kuin alun perin saattoi arvata, mutta liiallinen alleviivaava yhteyksien vetäminen tarinan ja nykypäivän välille ei minusta tee sarjakuvalle oikeutta. Toki se, miten polarisoituva politiikka ja jyrkentyvät puheenparret uivat valtavirtaan on tärkeää tiedostaa, mutta trilogian idea on silti ihmisten tuomisessa tähän päivään. Siinä, miten hahmoista voi tunnistaa itseään ja monia tuntemiaan ihmisiä, ja todeta ettei menneisyyden ymmärtäminen ole sen kummempaa kuin nykyisyydenkään, kyse on vain kontekstista. Etäisyytemme edeltäviin sukupolviin on oikeasti vain silmänräpäys, ja Berliini-trilogiaa on siitä kaunis, mieleenjäävä, vaikuttava ja suvereeni osoitus.