Kun kirjoitin arviota Manu Larcenetin ensimmäisestä Blast-sarjakuvan osasta, ounastelin moneen otteeseen, että tarinan sävy saattaisi muuttua vielä tavalla joka vaikuttaisi kokonaisuuden tulkintaan merkittävästi. Ensimmäisessä osassa päähuomion vei tietynlainen värittynyt sympatia päähenkilö Polza Mancinin itsensäetsimismatkaa kohtaan. Tällöinkään sarjakuvassa ei voinut täysin tuudittautua tunnelmoimaan, mutta yhä vaikeammaksi se kävi myöhemmissä osissa. Kakkoskirja Pyhän diilerin ilmestys tuo tarinaan paljon nihilistisemmän sävyn ja elämän rumia puolia, kolmoskirja Päätä pahkaa tekee lukemisesta osittain jo epämiellyttävää, ja neloskirja Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä moukaroi lukijan emotionaalista palleaa täysin armotta. Lopulta Blastista jää lähes yliajettu olo. Sen lukeminen ei tuntunut kivalta, mutta sen pariin haluaa silti palata uudestaan, niin koukuttava ja hyvä se on.
Tarina itsessään jatkuu samalla uralla: Polza Mancini on pudottaunutut järjestyneen maailman ja elämän ulkopuolelle vaeltamaan Ranskan metsissä ja pelloilla ilman päämäärää., Hänen odysseiansa risteää satunnaisten muiden yhteiskunnasta syrjäytyneiden kanssa silloin tällöin, ensin harmittomampien ja tarinan edetessä yhä vaarallisemmiksi muuttuvien tuttavuuksien kanssa. Välillä yhteiskunta yrittää vetää Polzaa takaisin esimerkiksi sairaalahoidon muodossa, mutta sitkeästi hän rimpuilee irti kerta kerran jälkeen, vaikkei oikein itsekään tunnu tietävän miksi. Taustalla selvitetään edelleen rikosepäilyä, jossa Polzan oletetaan murhanneen nuoren naisen. Mies itse haluaa kuitenkin vain selvittää poliisille väärinkäsityksen, ja tarinaa ymmärtämällä hekin varmasti tulevat lopulta Polzan kanssa samaan lopputulokseen. Verkko tihenee kirja kirjalta, vaikka aina välillä lukija itsekin unohtaa, että taustalla on oletetun murhan tutkinta, kun Polzan polveileva polku vie mukanaan.
Siinä missä ensimmäisestä osasta löysin vielä omien tulkintojeni lävitse kohtuullisen määrän idealismia ja tietynlaista romantiikkaa, on näiden myöhempien osien hallitseva tunne alati kasvava kyynisyys. Järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolista varjomaailmaa ei yhdistäkään niinkään toivo ja kaipuu toisenlaiseen elämään, vaan kyvyttömyys sopeutua sivistyneiden ihmisten välisen kanssakäynnin sääntöihin. Luottamus tai yhdenvertaisuus eivät toteudu, vaan jokainen taistelee oman selviytymisensä puolesta toisia säälimättä. Tämä ei tee Blastista yhtään huonompaa sarjakuvaa, päinvastoin. Tunnelman asteittainen muutos on odottamaton, mutta loogisesti perusteltu ja lukijan hyvällä tavalla yllättävä kehityskulku. Sen on vähän kuin klassinen anekdootti sammakosta hiljalleen kuumuvassa vedessä. Jossain kohtaa huomaa, että tämä sarjakuvahan käsittelee aivan hirveitä asioita, mutta siinä kohtaa vedestä ei enää haluakaan hypätä pois.
Seuraavaksi minun on pakko puhua hieman sarjakuvan loppuratkaisusta, koska sillä on sen verran iso vaikutus kokonaislukukokemukseen. Eli spoilereita tiedossa!
Ihan oma lukunsa on sitten viimeisen kymmenen sivun tunteellinen turpasauna. Polza päätyy sellissä itsemurhaan, minkä jälkeen poliisit kertaavat tapahtumia kollegalleen, ja paljastuu että kaikki sarjakuvan siihen asti kertoma on ollut hyvin harhaanjohtavaa. Polza on kerrannut tapahtumia omista näkökulmistaan, ja jättänyt pois tiedon siitä, että matkan varrella hän on murhannut useita kohtaamiaan henkilöitä hyvin väkivaltaisesti. Sarjakuvassa saadut tiedot ovat olleet totta, mutta vajavaisia. Polza on itse asiassa epätasapainoinen massamurhaaja, joka ei ole vastuussa ainoastaan aiemmin mainitusta nuoren naisen murhasta, vaan useista muistakin. Hänen kaipaamansa blast-kokemukset ovat usein olleet niitä, joiden aikana tappamista tapahtuu, mutta tilanteita on ollut muunkinlaisia. Polza todetaan syyntakeettomaksi mielenterveyssyistä, mutta sympatia häntä kohtaan karisee viimeisten sivujen aikana pois viimeistä murua myöten. Järkytys on melkoinen, kun tutuksi tullut hahmo paljastetaankin täysin erilaiseksi. Sarjakuvan jättämä tunne on aika halju, mutta heti tekisi mieli palata takaisin ykkösosaan lukemaan kertomusta uusin silmin.
Tämän loppupaljastuksen myötä Blastiin tulee erittäin vahva True Detectiven ykköskauden (ehkä muidenkin, en ole katsonut) viba. Yleisen kyynisyyden ja maailman rumuuden näyttämisen lisäksi tarinaa on johdatellut koko ajan erittäin epäluotettava kertoja, jonka puolelle lukija on vaivihkaa päässyt asettumaan. Loppuratkaisu vain on TD:stä eroava, sillä siinä missä TD palkitsee katsojansa luottamuksen, Blast rankaisee lukijaa siitä armotta. Lopulta en voinut olla vaikuttumatta siitä, miten kaltoin sarjakuva minua kohteli, ja miten paljon siitä silti nautin. Blast on niin hyvin toteutettu, että petoksen uhriksi joutuminen ei edes harmita.
Spoilerit päättyvät
Vaikka Blast päätyy näiden osien aikana olemaan lopulta hyvin eri sarjakuva, kuin mitä ykkösosan perusteella odotin, yhdistää kirjaa alusta loppuun sen laatu. Kerronta on koko ajan vangitsevaa ja henkilöhahmot kiehtovia ja kokonaisia, jatkuvasti hieman liian kärjistettyjä tosimaailmaan. Blastin yleistunnelma on koko ajan tilkkasen maaginen, vaikka kirja on rosoisista rosoisin. Ehkä juuri tämä pieni ripaus on se, mikä kantaa lukijan halki kirjojen sivuilla tapahtuvien kamaluuksien. Oli miten oli, on Blast ehdottomasti vaikuttavin sarjakuva hetkeen. Se on synkkä psykologinen trilleri, ja erittäin hienosti tehty sellainen. Sen näyttämä maailma ja tarina ei ole miellyttävä, ja itselleen kannattaa varata viimeisen kirjan jälkeen hieman pureskeluaikaa. Tai ainakaan oma metodini lukea kirja loppuun juuri ennen nukkumaanmenoa ei ollut optimaalinen, aika levoton oli seuraava yö. Mutta sen pariin haluaa myös palata uudestaan. En tiedä vielä, milloin olen paluun valmis tekemään mutta varmaa on että en halua unohtaa Blastia.
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Arvosana: 88/100
Blast 2-4 – Pyhän diilerin ilmestys / Päätä pahkaa / Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä
Manu Larcenet, käsikirjoitus ja kuvitus
N. 200 sivua/kirja
WSOY
Saatavuus Suomessa käytettynä, hinta vaihdellee myyjän mukaan. Kirjastoissa löytyy hyvin.
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis”