Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Jokainen miekan joskus elämässään itselleen valmistanut minkään väärti sepänpuolikas tietää, että on taottava kun rauta on kuumaa. Sen on hoksannut myös sarjiskustantamo Zum Teufel, joka ei jäänyt Usagi Yojimbon ykköskokoelman suosion myötä laakereilleen lepäämään, vaan puskee kakkososaa ulos jo nyt. Samuraijäniksen seikkailujen saattaminen suomeksi oli ehdottomasti kulttuuriteko, joka sai mielestäni sarjispiireissä myös ansaittua huomiota. Ironista toki on samaan aikaan se, että sarjan tekijä Stan Sakai vasta käynnisteli konettaan, ja todellinen Usagi-kokemus saavutetaan vasta useamman kirjan myötä. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto pääsee jo syventämään Usagi Yojimbon maailmaa ja opettamaan lukijalle sen sääntöjä. Toivon todella, että tämäkin kirja löytää yleisönsä, sillä lukemisen pelkkään ykköskirjaan jättäminen on vähän kuin kattaisi pöydän istumatta koskaan aterialle.

Pinnallisesti Usagi Yojimbo 2 on aivan samanlainen kirja kuin ensimmäinekin. Samuraijänis vaeltaa, puolustaen oikeutta ja kurittaen ryöväreitä. Paikalle osuu värikkäitä sivuhahmoja ja sarjakuvan universumiin istuvat yhtä hyvin historiallinen yksityiskohtainen tarkkuus ja kaikenlaiset yliluonnollisuudet. Edelliskirjan herkullisimmat sivuhahmot palaavat estradille ja Sakai esittelee myös nipun uusia. Mielestäni tarinoiden yleissävy on kuitenkin muuttunut. Mukana on vähemmän merkityksetöntä hömpöttelyä tai parodisia elementtejä. Niitäkin tarinasta löytyy, mutta Sakain kaikesta tekemisestä huokuu kunnioitus luomustansa kohtaan. Jopa parodiat ovat melko totista menoa. Tällä en tarkoita ryppyotsaisuutta tai huumorintajuttomuutta, vaan hartautta samuraiden elämäntapaa, bushidoa kohtaan. En kyllä oikeastaan rehellisesti sanottuna muista, kuinka paljon näitä ykköskirjassakaan suoraan oli, mutta muistan niitä itse sieltä bonganneeni. Olennainen kysymys lieneekin: kumpi on muuttunut, Usagi Yojimbo vai minä sen lukijana?

Joka tapauksessa, mietin useaan otteeseen tätä kakkoskirjaa lukiessani, miten Usagi Yojimbo tekee suurimman vaikutuksensa silloin, kun se lyhyiksi, klimaattisiksi hetkiksi unohtaa kaiken oman absurdiutensa. Silloin, kun huomaa lukijana olevansa kananlihalla jäniksen ja sian miekanheilutuksesta, jota tekijän lämmittelypiirrokselta tuntuva dinosaurus seuraa. Näitä hetkiä Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto osaa tarjoilla jo melko hyvin. Niitä ei voisi tukottaa koko kirjaa täyteen, sillä silloin niiltä menisi teho. Usagi Yojimbon vetovoima perustuu rytmiin ja siihen, miten Sakai tekee höpsöstä maailmastaan sataprosenttisen loogisen. Usagi Yojimbo ei ole tosikkomainen, mutta siinä ei myöskään ole näsäviisauden tai irvailun hiventäkään. Jopa silloin kun Usagi kohtaa ihan kirjaimellisesti Yksinäisen Vuohen ja Vohlan, lukee kirjaa naama ja mieli vakavina. Se on tarinankerronnan taitoa, myydä näin höhlä idea aivan satasella lukijalle.

Jos Usagin kuvituksista pitää jotain negatiivista sanoa, niin kaoottisemmissa ruuduissa puuttuu tuntu perspektiivistä. On hirveä vaiva hahmottaa, mikä asia tapahtuu etu- ja mikä taka-alalla.

Tai no, vähän valehtelen. Mukana on kaksi lyhyttä crossover-kiusoittelua Usagin tunnetuimpaan sarjisyhteyteen, Teini-ikäisiin Mutanttininjakilpikonniin. Jostain ihmeen syystä Turtlesin Eastman ja Laird sekä Stan Sakai ovat löytäneet toisensa suht varhain, ja hahmot vierailla toistensa sarjakuvissa, vaikka yhteyksiä japanilaisen miekanheilutuksen ja eläinhahmojen lisäksi on about nolla. Mutta niin vain kirjasta löytyy muutaman sivun verran Turtles-seikkailuja. Mitään sarjakuvallista arvoa niillä ei kyllä ole, kunhan sekoittavat kirjan muutoin supertiiviin tunnelman. Ymmärrän kuitenkin, että tämä yhteys on lukijoita kovasti kiinnostava, ja se kannattaa näihin kirjoihin sisällyttää, kun myyntejä ja tulevaa markkinointipotentiaalia ajatellaan. Mutta noihin Turtles-tarinoihin ei päde mikään tämän tekstin toisessa tai kolmannessa kappaleessa sanottu. Että unohtakaa ne, tämä on hömppää. Tai skipatkaa ne Turtles-sivut, ja palatkaa niihin erikseen.

Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto itsessään on kirjan pisin kertomuskokonaisuus. On onnekasta, että se asettuu kirjan alkupuolelle, sillä sen lukeminen sallii oikeaan mielentilaan asettumisen. Vaikka tarinalla ei ole sen enempää merkitystä kuin muillakaan Usagi Yojimbo -seikkailuilla, se asettaa riman ja tekee selväksi sävyn. Tarinan myötä kirja orientoi lukijansa myös loppusivuihin. Tästä herää aiemmin esittämäni kysymys: ovatko tarinat erilaisia, vai ohjaako kirja minut lukemaan niitä eri tavalla? Viimeksi vertasin Usagi Yojimboa räppäri Ol’ Dirty Bastardiin, nyt tekisi mieli verrata Joycen Odysseukseen, kun teksti tuntuu elävän ja muovaavan lukijaansa enemmän kuin toisin päin. Se kuulostaa kuitenkin vähän liian överiltä, kun kyseessä on vain soturin tie, joka on todella yksinkertainen. Toisaalta, eikös kaikkein kaunein ja vaikein haikukin ole se simppeleimmältä vaikuttava?

Arvosana: 84/100

Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto
Stan Sakai, käsikirjoitus ja kuvitus

376 sivua
Zum Teufel
Hinta Suomessa 25-30 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s