Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa

Vaikka on vuosikausia levittänyt sarjakuvan monipuolisuuden ilosanomaa tällä tavalla julkisestikin, niin kummasti sitä jää itselleen kiinni ennakkoluuloista edelleen. Tiedättekö, siitä että on nähnyt jonkun sarjakuvan vaikka kirjaston hyllyssä 100 kertaa, mutta ohittanut sen aina koska se ”näyttää epäkiinnostavalta”. Mitä hittoa sekin muka tarkoittaa. No, Blast on juuri sellainen. Olen kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja, koska tekijä Manu Larcenet on joku euroviisastelija, ja nehän on usein keskinkertaisen tylsiä. Ja kansi on kans valju ja liian taiteellinen, ja sehän tarkoittaa varmasti että jotain oman navan kaivelua on vaan tarjolla. Ja varmasti tekstiäkin on liikaa, eikä yhtään mitään visuaalisuutta. Koska se on just tosi usein sarjakuvien ongelma. #eijjumalauta miten typerää, kun tätä taas auki kirjoittaa. Mutta niin se vain menee. Onneksi joku ystävällinen blogin lukija laittoi Blastin aikanaan suosituslistalle, joten tuli idiotismin sijaan otettua sarjis pykälään. Ja sehän oli, jälleen kerran, erittäin kiehtova ja omalaatuinen. Itse asiassa niin paljon, että luettuani kirjaston ykkösosan ostaa pätkäytin kaikki neljä volyymiä itselleni.

Blast käynnistyy klassisesti. Päähenkilö Polza Mancini istuu pidätettynä rikoksesta, jonka yksityiskohtia meille ei kerrota. Kuulusteluhuoneessa hän toteaa, että ymmärtääkseen hänen tekemäänsä rikosta poliisien tulee ymmärtää myös siihen johtaneita tapahtumia. Tässä asetelmassa ei vielä ole erityisesti mitään mielenkiintoista, mutta tarina, jota Mancini alkaa kertoa karkaa nopeasti erittäin kiehtoville urille. Mancini pitää itseään melkoisena luuserina: onneton, hädin tuskin elämiseksi kutsuttava arki koostuu suklaapatukoista, juopottelusta ja hengissä pysyttelemisestä. Nimen röykkiö ihraa on hän itse. Oman isän kuolema laukaisee Mancinissa tarpeen repäistä itsensä irti, ja mies jättää silmänräpäyksessä työnsä, vaimonsa ja elämänsä taakseen. Tilalle ei kuitenkaan tule valaistumista tai parempaa elämää, vaan suklaapatukoiden syömistä ja juopottelua metsissä ja pelloilla ilman kotia. Mancinia ei kuitenkaan sovi kutsua kodittomaksi, kuten hän itse tähdentää. Hän on itse valinnut elämänsä. Hän ei glorifioi sitä tai selitä mustaa valkoiseksi, mutta valinta on itse tehty.

Mancinin seikkailua (kirjaimellisesti) värittää blastin etsintä. Hän on kertaalleen kokenut blastin, täydellisen pysähtymisen hetken, jolloin maailma ympärillä näyttää hetken täysin erilaiselta ja selkeältä. Blast ei kuitenkaan hevillä tule, joten suuren osan ajasta Mancini vain elää. Tässä sarjakuvassa minua kiehtoi eniten juuri sen täydellinen sitoutuminen tietynlaiseen tarkoituksettomuuteen. Siihen, että Mancini ei pakenemalla löydä mitään, opi mitään tai edes oikeuta tekojaan. Eksistentiaalinen kriisi on puhdas, ja sitä maistellaan Blastissa huolella. Toki oletan, että tulevissa osissa tarina etenee johonkin suuntaan, mutta toistaiseksi Blast on rohkea käsitellessään sekä itseinhoa että yleisempää yhteiskunnallista nihilismiä. Kaikenlaisista itseen vaikuttavista tekijöistä voi olla tietoinen ja silti olla tekemättä niille yhtään mitään. Kyyninen perusluontoni riemuitsee aina, kun saan lukea tällaista harmaata ankeutta!

Ankeuden tekee viehättäväksi kuitenkin se, että Larcenet kohtelee sitä myötätuntoisesti. Mancinin surkeus ei ole missään nimessä vain hänen omaa syytään, ja vaikka osittain onkin, niin sekin on ihan ok. Toki taustalla leijuu rikos, jota ensimmäinen kirja ei vielä paljasta ja jonka voi olettaa olevan jotain todella ankeaa, mutta minulle Blastissa ei ole kyse juonen ratkeamisesta vaan tunnelman kuvaamisesta, siitä kun on vaikeaa löytää järkeä ympäröivästä maailmasta tai omasta tekemisestä, ja jotain on kuitenkin tehtävä. Tällainen rappioromantiikka vetoaa minuun vahvasti. Voi hyvin olla, että Blast muuttuu myöhempien volyymeiden myötä hyvin erilaiseksi tarinaksi, jolloin ykkösosankin lukee toisella tapaa, mutta ensikertalaiselle vaikutelma on tämä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Blast myös näyttää hyvältä. Larcenet käyttää hieman saastaista harmaasävykuvitusta tehokkaasti ja inhorealismi taipuu välillä hyvinkin tunnelmalliseksi. Blastin kuvitus vie lukijan Mancinin matkatunnelmiin nopeasti, ja sen jälkeen siellä tuntee viihtyvänsä. Ruutujen rytmitys antaa tilaa hengittää ja sivuilla, kuten niiden kuvaamissa autioissa maisemissakin, tuntuu hyvältä hengata. Blastissa on kyllä ihan kunnolla tavaraa, mutta se annostellaan lukijalle erittäin ystävälliseen tahtiin, kuten vain sarjakuvassa pystytään. Larcenet ei lähde keulimaan tekstillä tai liikkeellä, vaan viipyilee suuren osan ajasta tiloissa rauhallisesti. Sen verran pitäydyn kyllä ennakkoluuloisessa kannassani, että tästä tyylistä on vaikea saada aikaiseksi kovin vetävää kantta, joten sen uhrauksen Blast nyt on päätynyt kirjoissani tekemään.

Kaiken kaikkiaan Blast viehätti minua kovin. Erityismaininnan haluan antaa vielä tuolle ykkösosan nimisuomennokselle ”Röykkiö ihraa”. Ranskankielinen versio ”Grasse carcasse” soljuu ihan kivasti, englannin- ja saksankieliset ”Dead weight” tai ”Masse” eivät yhtään, mutta mikä edes voisi maistua niin vahvalta kuin ”Röykkiö ihraa”. Ihana, ihana suomen kieli ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Jälleen kerran nostamma hattua Heikki Kaukorannalle. Myös muilta osin Blast on laatutoteutus. Kannattaa siis päästä yli ennakkoluuloistaan ja heittäytyä ankean nihilismin lämpimään syleilyyn. Tule jo, täällä kaikki odotamme sinua!

Arvosana: 82/100

Blast 1 – Röykkiö ihraa
Manu Larcenet, käsikirjoitus ja kuvitus
204 sivua
WSOY
Saatavuus Suomessa heikko, hinta vaihdellee myyjän mukaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s