Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.
Ennisin ja Dillonin jutuista olen toki kirjoitellut aiemminkin ja rakkauteni Preacheriin ei ole mikään salaisuus. Tästä tarinasta olen lukenut jälkimmäisen puolikkaan Mega-Marvel-lehdestä, mutta aidon supersankarisarjiksen tavoin alkupää on jäänyt mysteeriksi, kun divareista ei ole sattunut sitä vastaan. Welcome back, Frank tarjosi siis hieman uutta ja hieman vanhaa. Ennen Ennisin ja Dillonin ohjaimiin tarttumista Tuomaria oli yritetty freesata yliluonnollisilla elementeillä: Frank oli enkeleiden palkkalistoilla ja lahtasi rikollisia taivaan asein. Itsekin hoksannette miten typerältä tuo kuulostaa, joten Ennis päätti palauttaa Tuomarin taas juurilleen. Unohdetaan nuo höpinät, palautetaan yksinäinen Tuomari New Yorkiin ja usutetaan hänet mafian kimppuun. Yksinkertaista kuin ruisleipä, kovaa kuin elämä. Tärkeintä Welcome back, Frankissa on rytmi. Siinä on samaa kuin esimerkiksi John Wick -leffoissa, mutta en kuitenkaan uskalla väittää Ennisin luoneen myöhemmin miljardifranchiseissa hyödynnettävää kaavaa. Joka tapauksessa, kyse on siitä, että rytistä pitää heti aluksi ja siitä lähtien tasaisesti koko ajan. Kliimakseja ei niinkään rakennella, vaan keskitytään pitämään syke ihan koko ajan maksimeissa. Jos luita ei murru tai luoteja viuhu parin aukeaman välein, niin takaisin piirustuspöydän ääreen.
Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!
Ja totisesti, kaiken erittäin luovan ja graafisen väkivallan lisäksi rienataan urakalla. Esitellään vaikkapa surkimuspsykologi nimeltä Bud Plugg, tai lihava tyyppi, jonka koko juttu on tilata pizzoja ja saada sydänkohtauksia. Ennis tekee johdonmukaisesti sarjakuvansa merkityksettömyydestä sen tärkeimmän merkityksen. Esipuhe korostaa, että tämä on vain viihdettä, ja minkään syvemmän etsiminen siitä on ajanhukkaa ja viisastelua, mutta se on itsessäänkin minusta mielenkiintoinen lausunto. Sillä vaikka Welcome back, Frank on sopimaton tosi, tosi monella tavalla, se ei kuitenkaan tunnu vanhentuneen toisin kuin moni aikalaistuotteensa. Ehkä karikatyyrimäinen mustavalkoisuus ja irrottautuminen moraalipositioista ei happane yhtä nopeasti kuin päteminen ja hyvis-pahis-jaottelut? En tiedä, tuokin kuulostaa aika kaltevalta pinnalta analyysille. Ja ei Ennisin Tuomarikaan täysin vailla kantoja ole. Tuomarin ihannointi vedetään sarjakuvassa kölin ali useammasta näkökulmasta. Kuittailua saavat niin tappajaan samaistuvat poliisit kuin omankädenoikeuden ihannointi laajemminkin. Ennisin maailmassa ainoastaan Tuomari voi olla Tuomari, koska hän ymmärtää vihata itseään. Jos kukaan muu yrittää olla Tuomari, koska pitää tästä, tarjolla on vain nöyryytystä ja lopulta kunniaton kuolema. Molempien tarjoilussa Ennis ja Dillon ovat maailman eliittiä.
Mietin tätä lukiessani taas vaihteeksi myös Vartijoiden Rorschachia. Ensimmäinen sysäys tähän oli Tuomarin sisäinen dialogi, joka on tarinassa hyvin rorschachmaista, töksähtelevää nihilismiä. Rorschach on tunnetusti yksi sarjakuvan väärintulkituimpia vigilantehahmoja, arkkityyppi vaarallisesta psykopaatista, josta tulikin ihailtu. Hänen piti olla esimerkki siitä, miten sankaruus voi vääristyä, jos sankari itse määrittelee sen itselleen, mutta sen sijaan jengi rupesikin tatuoimaan Rorschach-sitaatteja nahkaansa. Onpa minullakin herkässä nuoruudessani saattanut yksi tai kaksi foorumiallekirjoitusta hahmolta olla. Ennisin Tuomaria en kuitenkaan muista ihannoineeni yhtä typerästi edes tuolloin herkkinä teinivuosina. Siinä subteksti on muunnettu tekstiksi ja kaikki moraalittomuus kärjistetty niin törkeäksi, ettei lukija voi mitenkään harhautua väärille urille. Siinä missä Alan Moore luotti Rorschachin kanssa lukijan älyyn (joskus hieman virheellisesti), Ennis luottaa hyperkonkreettiseen alleviivaukseen, jonka ymmärtää daijuinkin. En silti ajattele lainkaan, että Welcome back, Frank on tyhmää sarjakuvaa. Se vain ei yritä olla yhtään fiksua, ja siinä on ero. Enkä myöskään ajattele, että yksi keino olisi toista huonompi. On vain erittäin hyvä, että molempia löytyy!
Täytyy siis sanoa, että Welcome back, Frankin lukeminen yllätti positiivisesti parillakin tapaa. Sarjakuvalle ei tarvinnut huokailla myötähäpeissään, eikä niin tarvinnut tehdä edes myöhäisteinille itselleen, joka vahvasti muistui mieleen sarjista lukiessa. On ne velmuja tyyppejä, Ennis ja Dillon. Edelleenkin saivat lukijan olemaan ihan ok sekä itsensä että tämän aivan kamalan ihanan sarjiksen kanssa. En tiedä, voiko tätä nyt kellekään varsinaisesti suositella, mutta lukeminehan kannattaa aina, vai miten se oli.
Arvosana: 80/100
The Punisher – Welcome back, Frank
Garth Ennis, käsikirjoitus – Steve Dillon, kuvitus
288 sivua
Marvel Comics
Hinta Suomessa n. 28 €
Sarjakuva kaupan
Adlibris
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank”