Arvio: Caravaggio – Armahdus

Nyt aukesikin poikkeuksellinen mahdollisuus. Ei niinkään siksi, että Milo Manaran taiteilijaelämäkerran toinen ja viimeinen osa Caravaggio – Armahdus olisi erityisen poikkeuksellinen sarjakuva, vaan siksi, että olen arvioinut ykkösosan lähes viisi vuotta sitten. Suomennosten ilmestymisen välissä vierähti poikkeuksellisen pitkään, joten keskinkertainen, aloitteleva sarjakuvabloggaajakin ehti siinä välissä muuttua hieman kokeneemmaksi, keskinkertaiseksi sarjakuvabloggaajaksi. Näyttääkö Caravaggio erilaiselta nyt, kun sarjakuvia on tullut eriteltyä ja paloiteltua tuhansia sivuja enemmän? Onko Manara edelleen mestari, kuten edellisessä tekstissä väitin? Onko bloggauksessa enemmän oikeaa pointtia ja vähemmän turhaa pätemistä? No, järjestyksessä: ei oikeastaan – ei oikeastaan – toivottavasti, mutta ei varmaankaan.

Armahdukseen ei ole kovin vaikea päästä sisään, vaikka edellisosan lukemisesta onkin pitkä aika. Toki nyanssit unohtuvat, mutta pääpointit pitävät: Caravaggio on aikalaistensa ihailema mestaritaiteilija, joka joutuu jatkuvasti ongelmiin temperamenttinsa vuoksi. Ykköskirjan päättänyt murhateko ajaa hänet pakomatkalle Roomasta. Tie vie Napolista Maltalle, ja sieltä edelleen Sisiliaan ja Espanjaan. Caravaggion näytöt maalarina löytävät hänelle tukijoita ja suojelijoita, joiden avustuksella hän saa piileksittyä etsintäkuulutustaan ja jatkettua taiteen tuottamista. Caravaggio toivoo luomalla tarpeeksi monta mestariteosta pääsevänsä takaisin katolisen kirkon suosioon ja saavuttavansa armahduksen.

Kun synopsiksen kirjoittaa noin auki, niin tajuaa että tästähän saisi vaikka minkälaisen seikkailun ja jännitteisen tarinan, lunastuksen epätoivoinen metsästys taidekontekstissa. Mutta Manaran kerronta ei erityisesti valjasta noita etuja hyödykseen. Enemmänkin meno tuntuu timokoivusalo-elämäkerralta, eli asioiden luettelulta. Ensin tapahtui tätä, sitten tapahtui tätä. Caravaggion tunnettujen teosten syntyä käydään läpi väritetysti. Töistä on usein tiedossa niiden tilaaja, ja mahdollisesti jokin päämotiivi, mutta olisi aika outoa jos noista ajoista olisi säilynyt tarkempia yksityiskohtia. Manara onnistuu myös olemaan ihan todella Manara tulkitessaan esimerkiksi että inspiraatio ”Pyhä Maria Magdalena ekstaasissa” -teokseen olisi tullut Caravaggion nähtyä naisen masturboimassa.

Mutta sen verran nämä bloggauskilsat ovat opettaneet, että Manaraa lienee täysin epäolennaista kritisoida siitä, että naiset erottaa ainoastaan hiusten väristä ja pituudesta, alastomuuteen löytyy syitä harva se sivu, ilmeet ovat jähmeitä ja jokainen kuva tuntuu hieman Caravaggion tavoin staattisten mallien avulla piirretyltä. Jos kuviltaan haluaisi eläväisyyttä, realismia tai vaihtelua niin lukisi varmaan muiden taiteilijoiden teoksia. Sen sijaan iloisia yllätyksiä ovat edellisestä osasta tutut yksityiskohtaiset toisinnot teoksista, Caravaggion tavaramerkki-chiaroscuron (jos tää sana ei oo vielä sun taidepätemis-paletissa, niin ota tästä talteen!) korostaminen myös omassa työssä sekä nopean työskentelymetodin havainnollistaminen. Caravaggion teosten suhteen kirja on opettavainen ja ohjaa silmää kiinnittämään tauluissakin huomiota mielenkiintoisiin yksityiskohtiin.

Sinänsä bloggauskilsat taas eivät ole muuttaneet perusasioita, että näitä samoja juttuja kritisoin viimeksikin. Silloin olin varovaisempi kritisoimaan itse tekijää, mutta ehkä nykyajan hengessä, jossa renessanssin taiteilijoitakin on havahduttu tarkastelemaan kriittisemmin melkoisina naiskehojen perään huohottajina, voitaneen sama todeta Manarankin osalta. Työt eivät ole erityisen ilmeikkäitä, eläväisiä tai oivaltavia. Tästä hyvä esimerkki olivat vaikkapa hänen tekemänsä kunnianosoitus-kuvat korona-ajan sankariammateille. Aluksi ne olivat hienoja, mutta piakkoin homma alkoi enemmänkin naurattaa, kun piirrosjäljen muuttumattomuuden myötä sama nainen tuntui vaihtavan ammattia päivittäin .

Manaran sarjakuvat ovat aina huolella tehtyjä ja niissä on aina tarjolla vähintään pikkutuhmuuksia. Huoliteltu jälki ja pikkutuhmuudet ovat myös erinomaisia syitä lukea sarjakuvia, ja varmasti luen itse vastaisuudessakin Manaraa juuri siksi. Caravaggio on hänen töistään sisällöltään sieltä mielenkiintoisemmasta päästä, mutta vähän tässä jää miettimään, mitä vähemmän yksisilmäinen tulkitsija olisi saanut samasta lähdemateriaalista aikaiseksi.

Arvosana: 68/100

Caravaggio – Armahdus
Milo Manara, käsikirjoitus ja kuvitus
64 sivua
Like Kustannus
Hinta Suomessa 18-20 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s