Pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, että sydämessäni on erityinen paikka showpainille ja showpainiaiheisille sarjakuville. Jopa siinä määrin, että niille on Hyllyyssä ihan oma Rässling-täginsä. Rässling-aiheisia sarjakuvia kuitenkin tulee vastaan suht harvoin. Eli jos teillä on hyviä tärppejä, joita saa käsiinsä suht helposti, otan vinkkejä mieluusti vastaan. Erityisesti olen kaivannut naisrässlingistä kertovia sarjakuvia, ja niiden kanssa ollaan jo melko marginaalisessa aiheessa. Nyt on kuitenkin sitä hyvää tarjolla: Jaime Hernandezin Whoa Nellie! on aiheeltaan minulle täydellinen sarjakuva. Hernandezin elämäntyö on latinoelämää Yhdysvalloissa kuvaava, vuosikymmeniä jatkunut Love & Rockets -sarja, jonka spin-offina Whoa Nellietä voidaan käsittääkseni pitää. En ole itse tutustunut Love & Rocketsiin sen enempää, mutta Kvaak.fissä julkaistiin aiheesta juuri erittäin kattava katsaus. Valitettavasti, täydellisestä aiheesta ja rikkaasta sarjakuvamaailmasta huolimatta Whoa Nellie on pikkuisen pettymys. Se, mitä sanotaan on juuri se mitä toivon, mutta miten se sanotaan ei tehnyt minuun vaikutusta.
Whoa Nellie! kertoo painijaystävistä, Ginasta ja Xosta, jotka painivat Teksasin alasarjoissa, joskus vastustajina ja joskus joukkuetovereina. Xon täti on arvostettu painivaikuttaja, jonka kautta aloittelevat Gina ja Xo pääsevät mukaan Teksasin mestaruuskahinoihin. Kulissien takana mikään ei ole yksinkertaista ja Whoa Nellie! on lopulta yhtä paljon kertomus kinkkisistä sukulaisuussuhteista, perinteistä ja unelmista kuin itse rässlingistä. Latinokulttuuri on vahvassa roolissa halki tarinan ja esittää hyvin myös sitä, miten merkittävässä roolissa monisukupolviset latinodynastiat ovat amerikkalaisessakin rässlingskenessä aina olleet. Itse painiin suhtaudutaan sarjakuvassa pieteetillä: liikkeitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja asia otetaan vakavasti. Sarjakuvan maailmassa painijat ovat kyllä ystäviä, mutta kilvoittelu todellista ja mistään sovituista matseista ei ole puhettakaan. Whoa Nellie liikkuu siis jossain realismin ja fantasian välimaastossa.
Se, mikä Whoa Nelliestä sitten puuttuu, on tunne. Niin käsikirjoituksesta kuin kuvituksestakin. Käsikirjoitus kävelee nuoralla yrittäessään kertoa ihmissuhdedraamaa painikontekstissa ja samanaikaisesti keskittyä painimaailman esittämiseen sillä tarkkuudella ja rakkaudella, joka sarjakuvasta huokuu. Lopputulos on se, että juoni tuntuu vuorotellen polkevan paikallaan ja vuorotellen säntäilevän eteenpäin. Välillä tuntuu myös siltä, että kamera on kohdistettu väärään paikkaan. Tiedän kyllä, että sarjakuvan pointti ja vahvuus on siinä, mitä tapahtuu ruutujen välissä, mutta Whoa Nellie tuntuu välillä näyttävän ruuduissa vain pohjustukset ja jälkipyykit, eikä lainkaan sitä päätapahtumaa. Valinta on niin outo, että se irrottaa lukiessa ajatukset tarinan seuraamisesta.
Kuvituksessa jään eniten kaipaamaan tunnetta massasta. Rässling ei ole mitään jos ei fyysistä. Katsojan ja lukijan pitää tuntea tantereen tärähdykset, kuulla lihan lätinä ja tuntea kasvoillaan iskujen voimasta katsomoon lentelevät hikipisarat. Tämä kaikki puuttuu Hernandezin kuvituksesta, jossa tuntuu siltä, että painijat nostelevat ja vääntelevät toisiaan niinkuin massaa tai painovoimaa ei olisi maailmassa olemassakaan. Rässling on ylisuurten tunteiden teatteria, jokaisen pienenkin asian tulee painaa tonni, aiheuttaa kiemurtelua tuskasta ja hädin tuskin mahtua painijan kasvoille. Whoa Nellien suht monimutkainen juoni antaisi tähän mahtavat mahdollisuudet, mutta se haaskaa ne, ainakin minun odotusteni näkökulmasta.
Tuo viimeisin pehmennys, ”minun odotusteni näkökulmasta”, johtuu siitä etten tunne Hernandezin tuotantoa enempää. Kynnys kutsua vuosikymmeniä arvostettua matskua vääntänyttä tyyppiä yhden näytteen perusteella huonoksi on kohtalaisen korkea. Ja osa sarjakuvassa tehdyistä ratkaisuista tuntuu niin tietoisilta, että niiden on vaikea kuvitella johtuvan näkemyksen tai kykyjen puutteesta. En vain ymmärrä, miksi ne on tehty. Jotenkin tuntuu, että tässä kohtaa tekijän toteutustapa ja minun odotukseni sarjakuvalle eivät yksinkertaisesti kohdanneet. Ehkä olin haaveillut naispainista kertovasta sarjakuvasta niin pitkään, että olin ehtinyt mielessäni rakentaa fantasian kaikesta siitä, mitä sen pitäisi olla, ja kun Hernandezin visio ei vastannut omaani, oli sopeutuminen yllättävän vaikeaa.
Parhaaksi anniksi Whoa Nelliessä jäävät tällä haavaa pikkutarkka ja uskottavan oloinen kuvaus osavaltiotason painiskenestä, kuvaukset elämästä kehän ulkopuolella sekä kiitettävän koukeroinen juoniasetelma, joka lopulta kuitenkin vähän vesittyy. Ja on fakta kuitenkin se, että kun aiheesta on pitkään toivonut näkevänsä sarjakuvaa, niin sen löytäessään vähän kehnompikin laatu riittää pitkälle.
Arvosana: 62/100
Whoa Nellie!
Jaime Hernandez, käsikirjoitus ja kuvitus
77 sivua
Fantagraphics
Hinta Suomessa ei tiedossa
Ei saatavilla suomalaisista liikkeistä kirjoitushetkellä, löytyy ainakin Helmet-kirjastosta
Hyllyy 