En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.
Shattered Spearin päähenkilöt ovat kaksi erityyppisistä heimoista tulevaa vaeltajaa, Naihu ja Pitu. Heidän tutustumisensa alkaa melko kivikkoisesti, kun Pitu yrittää yön pimeydessä ryöstää Naihun varusteet. Pieleen mennyt rötöstely ei ole paras pohja tutustumiselle, mutta autiomaassa matkaseuraansa ei pääse aina kauheasti valikoimaan. Periaatteessa Shattered Spear on siis hyvinkin perinteinen odd couple -tarina. Ja ei itse stoorissa oikeastaan mitään kamalan kummallista olekaan. Sen suurimmat ansiot ovat siinä, miten paljon tunnelman luomiseen ja pieniin hetkiin keskittyvä kerrontatapa onnistuu kasaamaan täyden maailman viidessäkymmenessä sivussa suht vaivattoman oloisesti. Heikkilä osaa keskittyä olennaiseen ja hyödyntää valitun formaatin rajoitteita sarjakuvan eduksi. Se, mitä päätetään kertoa, on luonnollisesti pieni kurkistus kahteen hahmoon ja heidän todellisuuteensa, mutta se on toteutettu taiten niin, ettei Shattered Speariin osaisi edes kaivata mitään lisää.
Itse asiassa lukiessani Shattered Spearia minulle tuli mielleyhtymä aivan toisenlaiseen suomalaiseen klassikkoon, nimittäin Mikko Niskasen Kahdeksaan surmanluotiin. Tiedän, totta kai 50-sivuinen sarjakuvanovelli esihistoriallisista matkakumppaneista 2020-luvulta ja viisituntinen kurjuuden kuvaus maaseudun hitaasta kuolemasta ja viinapirun kirouksista 1970-luvulta ovat kuin kaksi marjaa, eikö? Mutta kuten Kahdeksan surmanluotia nähneet (suosittelen heihin muuten liittymään!) tietävät, vetoavin osuus tarinasta ei ole kurjuuden syleily, vaan se pieteetti ja rakkaus, jolla teos kuvaa tuon ajan työntekoa. Pitkät jaksot tukkimetsistä, ojankaivuusta, maanviljelystä tai vaikka viinanpoltosta ovat dokumentaarisia, meditatiivisia ja tärkeitä linkkejä historiaan. Niitä on kiehtova katsoa nykypäivän kaupunkihipsterinkin. Samalla tavalla Shattered Spearista jäävät eniten mieleen jaksot, joissa kuvataan vaikkapa haavanhoitoa, metsästystä ja peseytymistä. Jos jotain Shattered Speariin voisi toivoa lisää, niin tätä kiireetöntä elämän kuvausta ja sen kautta syntyvää yhteyttä tuhansien vuosien takaisiin ihmiskohtaloihin.
Visuaalisesti Shattered Spearista jää mieleen kaksi asiaa: tila ja sävy. Vaellus aavikolla on pääosin melko tyhjää ja se käy ilmavilta sivuilta hyvin ilmi. Sävyllä tarkoitan sitten sitä, miten sekä elämän että kuoleman tuoja matkalaisille on aurinko, ja miten sen vaikutus maisemaan on kirjassa kuvattu. Shattered Spear ei niinkään keskity siihen, että lukija tuntisi joka sivulla hiekan ja hien, vaan enemmänkin sen, miltä ilma tuoksuu ja tuntuu. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta se tunnelma, jonka Shattered Spear välittää ei ehkä pyrikään olemaan äärirealistinen vaan enemmän käsitteellinen. Aavikko ei armottomuudestaan tai karuudestaan huolimatta tunnu tarinassa vaaralliselta paikalta, vaan sellaiselta paikalta, johon siellä elävät henkilöt ovat tottuneet. Ei se ole heille sen uhkaavampaa tai ihmeellisempää kuin pakkanen tai lumihanget meille. Siksi lukijaakaan ei ohjata ihmettelemään, vaan ottamaan ympäristö sellaisena kuin se on.
Shattered Spear hyödyntää valitsemaansa mittaa erittäin hyvin. Siinä ei ole liikaa tai liian vähän, ja avoimiksi jäävät asiat tuntuvat tarinassa siltä, että niiden kuuluukin jäädä avoimiksi. Jos Shattered Spear olisi fyysinen teos, hukkuisi se mittansa vuoksi herkästi lehtihyllyyn tai yhdeksi osaksi kokoelmaa, vaikka se on nimenomaan omilla jaloillaan seisova teos. Verkkoympäristössä tällaisia asioita kuten ”miltä se näyttää muiden sarjakuvien seassa” ei tarvitse miettiä samalla tavalla. Shattered Spear voi esittää itsensä omana itsenään ja sen ei tarvitse vastata odotuksia mistään tietystä kokoluokasta tai olomuodosta. Tämä saattaa kuulostaa vähän tyhmältä itsestäänselvyydeltä, mutta jotenkin se tuntui minusta mainitsemisen arvoiselta. Shattered Spear ei ole mikään muodon vääntelijä tai mahdoton paperijulkaistava, mutta se tuntuu silti hyötyvän digitaalisesta muodostaan tekemällä oikeita valintoja.
Kun puhuin alussa modernista klassikosta, niin täytyy nyt ehkä sen verran harjoittaa odotusten hallintaa, että en ole Shattered Spearin luettuani mitenkään järisyttynyt tai muuttamassa maailmanjärjestystäni. Tämä sarjakuva on oikein hyvä ja se ajattelee tuoreesti siitä, millaisia tarinoita voidaan kertoa ja milläkin tapaa. Tarina ei ole erityisen syvällinen tai aivojanyrjäyttävä, mutta kerronta saa sen heräämään eloon. Ja Shattered Spear on saatavilla kaikille jotka nettiä saavat selattua. Sinullekin! Juuri nyt! Maksutta tai hintaan joka tuntuu oikealta! Ei ole mitään syytä, miksi et pyhittäisi varttia päivästäsi tälle sarjakuvalle. Vaikkei se maailmaasi mullistaisikaan, on panos-tuotos suhde varmasti erittäin kohdallaan.
Arvosana: 78/100
Shattered Spear
Otava Heikkilä, käsikirjoitus ja kuvitus
50 sivua
Omakustanne
Hinta Suomessa ilmainen/oman tahdon mukaan
Sarjakuva saatavilla:
Itch.io
Hyllyy 