Hmm, tässäpä sarjis josta tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa arvostelua. Eikä pidä käsittää väärin, Viime vuonna Frankfurtissa oli minusta kovin viihdyttävä, hauska ja tervetullut sarjisteos, jonka lukemisesta nautin suuresti. Se on kuitenkin aihepiiriltään erittäin meta, koska se on sarjakuvatoimittajan tekemä sarjakuva siitä, millaista on ollut olla sarjakuvatoimittaja viime vuosikymmeninä. Viime vuonna Frankfurtissa on niin valtavan tietoinen itsestään, että siitä puhuminen tuntuu kritiikissä oudolta. Tårta på tårta, niin sanoakseni. Vähän kuin käyttäisi ”perinteisen” sarjakuvan koko blogimitan juonen kuvaamiseen ruutu ruudulta. Jos haluatte tietää, mitä mielipiteitä Viime vuonna Frankfurtissa herättää, lukekaa se, se kyllä kertoo. Toisaalta, minä olen aina ollut suoran puheen fani, ja helppo tie sydämeeni on maustaa kyynistä maailmankuvaa muutamalla vitsillä ja blastata nihilistinen cocktail suoraan suoneen. Tästä ei välttämättä niinkään tule arviota, vaan jonkinlainen vapaa-assosioiva ajatuslanka. Pitkästä aikaa sarjis siivitti kelat oikein kunnon kierroksille ja pisti laittamaan otsikkoon Kanye West -viittauksen.
Sarjakuvan takana on Jouko Ruokosenmäki, pitkän linjan sarjistekijä Suomessa usean kustantamon palkkalistoilta. Moni ikäiseni sarjisfani saattaa hyvinkin muistaa hänet Rmäkenä, nimimerkkinä joka pamahti Marvel-lehtien lukijapalstojen kirjoittajaksi Mail-Manin otettua ritolat. Muun ikäiset saattavat muistaa hänet vaikkapa tämän blogin käännössarjakuvia käsitelleestä artikkelista, jossa Ruokosenmäki oli Liken edustajana vastailemassa räkänokkaisen bloggaajan uteluihin. Tai monesta monesta muusta paikasta. Kuten sarjakuvakin osoittaa, Ruokosenmäki on ehtinyt moneen soppaan ja nähnyt ysärin supersankarisarjisbuumin loppuajat, mangan nousun ja nykyajan ennätysvauhtia pienenevät sarjismarkkinat. Frankfurtin sarjakuvamessuilla on käyty useammin kuin tekisi mieli muistaa, sarjakuvan tekijöitä ja kustantajia tavattu loputon naamakavalkadi. Haikailtu sarjakuvista, joita ei koskaan saada tuotua Suomeen, onnistuttu harvoin hankkimaan julkaisukatalogiin joku itselle rakas projekti, mutta useammin vain närästys ja krapula. Kaikkea tätä maustaa asteittainen paatuminen sarjakuvamaailmaan, leipääntyminen siihen asiaan, jota on rakastanut koko ikänsä kaikkein eniten
Joku toksinen positiivari saattaisi väittää, että moinen asenne on ihan itse hankittu ja oma suhtautuminen on se, mikä määrittää lopulta tunnetilat. Paskan marjat. Rehellinen, älykäs ja tunteva ihminen näkee maailman ajoittain negatiivisesti, koska hänellä on ideaali siitä, miten sen pitäisi olla parempi. Ei sarjakuvarakastajalla ole sellaista vaihtoehtoa, jossa todettaisiin että tämä on nyt tarpeeksi hyvä, vaan aina on mielessä kymmenen asiaa, joiden haluaisi nähdä olevan paremmin. Viime vuonna Frankfurtissan (lakatkaa antamasta sarjakuvillenne nimiä joita on mahdoton taivuttaa!) repaleinen, ajassa näennäisen päämäärättömästi pomppiva rakenne vahvistaa tätä sanomaa. Nihkeässä tunnelmassa ei ole kyse mistään, mikä olisi mennyt rikki tietyn pisteen saavutettuaan, vaan kaikki se ihanuus ja kurjuus, joka sarjakuva-alaan liittyy, on ollut Ruokosenmäen ympärillä alusta asti. Ihminen vain kasvaa ja muuttuu, ja näkee asiat eri tavalla. Silmä kiinnittyy eri asioihin, näkee eri mahdollisuudet ja kyynelehtii eri syistä eri aikoina. Jokainen uusi vuosi Frankfurtissa kantaa mukanaan aiempia vuosia, eikä voi mitenkään pysyä samanlaisena. Vaikka viski kypsyisi yhdessä ja samassa tynnyrissä, on se silti kuusi- ja kaksitoistavuotiaana täysin eri aine.
Kuitenkin, kaiken tämän jälkeen Viime vuonna Frankfurtissa on sarjakuva toivosta. Vaikka valo ei sivuilla juuri pilkahtele, ja tyyliksi on valittu muutamia revittelysivuja lukuunottamatta pienieleinen noir-kerronta, on aivan selvää, että tämä sarjakuva ei ole jäähyväiskirje vaan rakkauskirje. Kirjan formaatti ovat lyhyet tuokiot eri hetkistä Ruokosenmäen uran varrelta, mutta viimeistä ja tärkeintä hetkeä ei ole painettu kirjan sivuille. Se on nimittäin kirja itse. Hieno, sydämellä tehty sarjakuva. Jos tarina päättyisi siihen mihin se sivuilla päättyy, ei Ruokosenmäki olisi tehnyt sarjakuvaa. Jos sarjakuva-ala olisi katkeroittanut miehen, hän olisi jättänyt koko roskan ja kävellyt pois katsomatta taakseen. Mutta tässä me olemme, minä ja hän, kirjan ääressä, yrittämässä ymmärtää sarjakuva-alaa, sitä mikä siinä työntää pois ja samaan aikaan vetää lähelleen. Ja ainakin minulle tuli sarjakuvan luettuani sellainen olo, että ei sitä välttämättä tarvitse ymmärtää. Tarvitsee vain hyväksyä, että tämä se on se meidän juttumme. Sarjakuva, halusimme tai emme. Todennäköisesti jatkamme ymmärtämisen yrittämistä, sillä hienojen hetkien lisäksi tulevaisuudessakin on tarjolla pettymyksiä, närästystä ja krapulaa. Mutta ne ovat kaikki sen arvoisia, kun sen vain ymmärtää.
Viimeksi innostuin tällaiseen tajunnavirtabloggaukseen Mari Ahokoivun Oksin kanssa, enkä olisi oikeastaan arvannut, että tämä on se teos joka minut taajuuksille uudestaan virittää. Näin tässä kuitenkin kävi. Viime vuonna Frankfurtissa on varmasti yksi pienimmän potentiaalisen yleisön sarjakuvia, joita Suomessa on viime vuosina julkaistu, mutta meille onnekkaille se on erinomainen luettava. En minä oikeastaan tiedä, onko se loistava, hyvä vai keskiverto, eikä se tunnu kiinnostavan sarjakuvaa itseäänkään. Eri arviokriteereillä se on varmaan kaikkia näitä, mutta se hykerrytti, koetteli ja puhutteli mittaisekseen vedoksi minua oikein hienosti. Enhän minä missään sarjakuva-alalla työskentele, mutta tässä horisen jo toista sivua niinkuin olisin mikäkin maailmaa nähnyt kollega. Ovelasti pelattu, Rmäki, ja anteeksi mielenliikkeidesi mahdollisesti liiallinen olettaminen tämän tekstin aikana. Itsepähän teit sarjakuvan!
Arvosana: 85/100
Viime vuonna Frankfurtissa
Jouko Ruokosenmäki, käsikirjoitus ja kuvitus
48 sivua
Story House Egmont
Hinta Suomessa 11-14 €
Sarjakuva kaupan:
Turun Sarjakuvakauppa
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia”