Jälleen ollaan Ahvenaarion perinnön yllätyslaatikolla tietämättä lainkaan, mistä on kyse! Tämä on näinä sulkutila-aikoina varmaan lähinnä sitä kokemusta, että kirjaston hyllystä nostaa itselleen luettavaa täysin sokkona. Kolbeinn Karlssonin Peikkojen kuninkaan takakansitekstikin tuntuu sellaiselta vapaa-assosioinnilta että on vaikea hahmottaa, mistä ihmeestä teoksessa on oikein kyse. Kyseessä on jonkinlainen satu, mutta ei kovin perinteinen. Tyylilaji on vähän arvoitus. Kun kirjaa lähtee kahlaamaan, homman luulee selkeytyvän. Alkuun Peikkojen kuningas vaikuttaa anarkistiselta mutta lämminhenkiseltä satukirjalta, jota voisi kuvitella lukevansa lapsillekin. Ensimmäisiltä aukeamilta muodostettu kuva ei kauhean pitkään pidä kutiaan. Jo ennen puoliväliä on selvää, että lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse. Peikkojen kuninkaan sävy vaihtuu kirjan aikana muutamankin kerran eikä sille ole tosiaankaan helppo laittaa leimoja, mutta kun takakannen sulkee kirjan luettuaan, tuntuu siltä että se olikin ihan looginen paketti. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin ei välttämättä ollutkaan. Peikkojen kuningas ohjailee lukijaa vaivihkaa ja ovelasti omaan maailmaansa, jossa järjettömyys alkaa tuntua järkevältä.
No, muutamia peruspilareita kirjan sisällöstä kuitenkin: jossain nimettömän betonilähiön takana on satumainen metsä, jota asuttavat kaikenlaiset metsänhenget ja taikaolennot. Hahmokaartiin kuuluvat mm. karvainen mies(peikko?)pariskunta, joka treenaa lihaksiaan huippukuntoon, valmistautuu lasten saantiin ja käy kaupassa burkhaan naamioituneina; elävä porkkana joka ulottaa juuriaan laajalle alueelle sekä jotenkin olemukseltaan kaoottiset hymyilevät vihreät tyypit jotka ovat vähän kuin ihmisiä ja vähän kuin kasveja. Hahmoja seurataan lyhyissä, aluksi toisiinsa liittymättömissä tarinoissa, jotka kirjan etenemisen myötä alkavat muodostaa yhden kokonaisuuden. Alkuun Peikkojen kuningas vaikuttaa höpsöltä ja lämminhenkiseltä, mutta hiljalleen tarinaan tulee jotenkin epämukava alavire. Ja siis ihan tarkoituksellisesti. Karlsson lisää satumaailmaan kaikenlaista vähän vinksahtanutta ja synkkää, ja yhtäkkiä lukija ei enää oikein tiedäkään miten suhtautua. Tietyllä tapaa satumaailma on metafora oman tien kulkemiselle, mutta myös elämän arvaamattomalle raadollisuudelle. Karlsson ei anna lukijan tuntea oloa täysin turvalliseksi, mutta ei myöskään mitenkään pysyväisjännityneeksi.
Peikkojen kuningas tuo monella tapaa mieleen Tommi Musturin työt. Ilmeisimmin toki siinä, että Musturi hääräsi käännöksen Suomeen saattaneen Huuda huuda -kustantamon taustalla ja on tekstannut suomenkielisen version. Myös sarjakuvan tyylissä on paljon musturimaisuutta. Vähäpuheisuus, selkeät linjat, eteenpäin free jazzin tavoin soljuva tajunnanvirtakerronta, näennäisesti naiivin värikäs maailma johon piiloutuu kaikenlaista. En tiedä miten läheisiä työtovereita Musturi ja Karlsson ovat ja kuinka paljon siten vaikuttaneet toistensa tyyleihin, mutta hyvin vahvasti saman koulukunnan kavereista on kyse. Peikkojen kuningas on ehkä esimerkiksi Samuelin matkassa -kirjaa jossain määrin strukturoidumpi, tai ainakin esittää sellaista. En vieläkään ole ihan varma siitä, voidaanko Peikkojen kuninkaan logiikkaa kutsua loogiseksi, kun sitä tunnutaan keksivän tarinan edetessä ja sitten vain esitetään asia niin, kuin se olisi aina ollut olemassa. Ovelaa!
Tässä kohtaa joudun ottamaan pienen varaslähdön parin viikon päähän. Sain nimittäin hiljattain arvosteltavaksi tuoreen Kaukaa haettua -sarjakuva-antologian, jota en ole vielä lukenut. Tommi Musturi on sattumalta kirjoittanut siihen esipuheen, jonka tulin jo tsekanneeksi. Siinä hän käsittelee sitä, miten sarjakuvan suurin mahdollisuus ja haaste on se, että kaikki on mahdollista. Rajat asettavat vain kynä, paperi ja mielikuvitus. Yksinkertaisimmillaan tämä on toki aikamoinen no shit, Sherlock -lausahdus, mutta mielestäni Karlssonin ja Musturin yhtymäkohta on juuri tässä. Molemmille olennaista on kokeilla, mikä kaikki tietyn sarjakuvan sisällä on mahdollista niin, että paketti pysyy vielä kasassa. En minä oikeastaan tiedä, mikä on Peikkojen kuninkaan perimmäinen motiivi tai mitä Karlsson sillä haluaa sanoa, vai haluaako mitään. Kiistatonta kuitenkin on, että Peikkojen kuningas koettelee taas sitä, mitä kaikkea sarjakuvalla voi tehdä, vaikka se on näennäisesti yksinkertainen teos.
Jotenkin tunnetilojen vaihtelu saa aikaan minussa voimakkaampia reaktioita kuin yhden tyylin mahdollisimman pitkälle vieminen. Peikkojen kuningas ei todellakaan ole mikään kauhusarjakuva, mutta jotkut ruudut tuntuivat lukiessa jostain syystä lähes karseilta ihan vain sen takia, että en ollut valmistautunut niihin. Vähän kuin se väite (en ole itse testannut), että sokkotestinä appelsiinimehun ja maidon juominen peräjälkeen saa aikaan oksennusreaktion, koska se makuprofiilin muutoksen shokki on niin suuri tai jotain. Samalla tavoin Peikkojen kuningas tarjoilee appelsiinimehua ja maitoa peräjälkeen ja katsoo, mitä sitten tapahtuu. Reaktio ei kuitenkaan ole niin voimakas, että lukeminen hankaloituisi. Ennemminkin se on niin maltillinen, että se houkuttelee syvemmälle maidon ja appelsiinimehun kaninkoloon.
Tästä blogitekstistäkin tuli lopulta melkoinen tajunnanvirta, mutta ehkä se sopii arvosteltavan sarjiksen henkeen. Jos ei sovi, niin yhtiömme toimitusjohtaja ottaa kehitysehdotukset vastaan.
Arvosana: 82/100
Peikkojen kuningas
Kolbeinn Karlsson, käsikirjoitus ja kuvitus
166 sivua
Huuda huuda
Hinta Suomessa 10 €
Sarjakuva kaupan:
Turun Sarjakuvakauppa
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa”