Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Showan sivuilla Japanin kehitys ei tosiaankaan ole kiiltokuvamaista. Tärkeä syy tähän lienee hänen oma köyhyyskokemuksensa, sillä ensimmäinen reilu vuosikymmen sodan päättymisen jälkeen on omaelämäkerrallisten jaksojen mangapiirtäjälle nälkärajalla tasapainoilua. Lähes kaikki omaisuus on viety panttilainaamoon ihan vain jotta puolisolla ja tuloillaan olevalla lapsella olisi katto pään päällä ja edes jotain ruokaa pöydässä. Japanin johto käyttää kovia otteita pitääkseen yhteiskunnan kehityksen raiteillaan ja soraäänet vaiennetaan melko surutta. Samoin juuri hetki sitten sodan kauhut hyvin konkreettisesti kokeneelle valtiolle ei tuota ongelmaa olla hyötymässä lähialueiden, kuten Korean ja Vietnamin sodista tarjoamalla pysähdyspaikkoja ja kulutusmahdollisuuksia amerikkalaisille asevoimille. Vauraus ei jakaudu tasaisesti eikä maa näyttäydy sodan traumatisoimalle tekijälle kovinkaan kummoisena lintukotona.

Välillä Mizukin yleinen kyynisyys alkaa jo hieman naurattaa. Se tuntuu jopa stereotyyppisen suomalaiselta. Ensin elämä on paskaa, kun töitä ei tilata ja rahaa ei ole. Sitten elämä on paskaa, kun suosio räjähtää, töitä on liikaakin eikä rahaa ehdi käyttämään. Jos olisin seurannut Mizukin töitä vuosikymmenien halki, niin olisi varmaan hiton kiva lukea Showaa ja nähdä hänen valittavan suunnilleen jokaisella ajanjaksolla sarjakuvien tekemisestä. Toki tälle annetaan selityksiäkin: Mizuki käsittelee jatkuvasti sodasta saamiaan traumoja, kokemusta maansa pettämäksi tulemisesta, ristiriitaista kaukokaipuuta vanhoille taistelutantereille Uuteen Guineaan ja ylipäätään valtavaa kuilua elämän odotusten ja todellisuuden välillä. Jos sarjakuvan kertojaa on uskominen, ei esimerkiksi omalla puolisolla ole ollut hänelle juurikaan merkitystä. Onpahan joku joka on kotona niin, etteivät vanhemmat hengitä naimattoman vanhapojan niskaan. 

Loppupuolella kirjaa kaikki negatiivisuus myös sanallistetaan. Tekijälleen Showa on ollut koettelemusten aikakausi, jonka päättymistä ei käsitellä nostalgisesti, vaan helpotuksena. Yhteiskunnalliset jaksot keskittyvät kirjan aikana nousuvuosikymmenien varjopuoliin: epävakaaseen politiikkaan (selvisiköhän yksikään pääministeri kautensa loppuun asti?), alati oudommiksi muuttuviin, julkisuutta saaviin rikoksiin jotka kielivät yhteiskunnan sairastumisesta ja ääriliikkeiden väkivaltaan. Mizukin sisällä kaikuva tyhjyys ei ota helpottaakseen, vaikka elämään löytyykin välillä myös arvokkaalta tuntuvia asioita. Koko saagan lopetuskin on lähinnä lakoninen toteamus. Näin hirveää meillä oli, tehkää kaikkenne ettei tulevaisuudessa olisi yhtä hirveää. 

Siksi yllättävän katharsiksen tarjoaakin kirjan loppu. Sinne on koottu jossain toisessa muodossa Showa-julkaisussa käytetyt värikuvat. Tähän versioon niitä ei ole sisällytetty ”oikeisiin” kohtiin vaan ne on lisätty neloskirjan loppuun ikään kuin bonusmateriaalina. Mutta sivun ja aukeaman kokoiset splashit todella näyttävät Mizukin valtaisan kuvitustaidon ja väriloisto tuo niihin eloa. Se on kuin täydellinen läpileikkaus koko Showasta, yllättäen ja pyytämättä. Tämä ei ole aivan yhtä sielua vääntävä kokemus kuin Mullan alla -sarjan viimeinen kohtaus (spoilereita 20 vuotta vanhasta sarjasta!) jossa koko päähenkilökatraan kuolemat käydään läpi Sian Breathe men soidessa taustalla, mutta jostain samankaltaisesta on kyse. Vuosikymmenet sekoittuvat herkästi mustavalkoiseksi kaaokseksi, mutta häikäisevät värikuvanostot toimivat kuin yllättäen mielen valtaava vahva muisto menneisyydestä. Tunne vyöryy lukijan ylitse, eikä sille mahda yhtään mitään. Hyöky on vain otettava vastaan. Värikuvat eivät kaunistele asioita tai muuta niitä erisävyisiksi kuin ne alun perin olivat, mutta epäinhimillisimmilläänkin ne ovat elämää. Tarkoitti Mizuki värikuvia sitten kauniiksi loppusanoiksi sarjalle tai ei, niin minä aion ne lukea. 

Arvosana: 84/100

Showa – A History of Japan 1953-1989
Shigeru Mizuki, käsikirjoitus ja kuvitus
552 sivua
Drawn & Quarterly
Hinta Suomessa 25-30 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s