Ai että, aina kun ottaa nimikkeen Ahvenaarion perintöpinosta, saa odottaa ihan mitä tahansa. Meikämoukalle lähes kaikki teokset ja tekijät listalla ovat tuntemattomia, sillä ollaanpa nyt rehellisiä – keskieurooppalaisia aika hyvän sarjakuvan tekijöitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Milläpä sieltä nyt tonkisi ne oikeasti mielenkiintoiset, ellei tällaisilla tärpeillä. Tällä kertaa haaviin osui Baru ja hänen teoksensa Auringon valtatie. Pelkän nimen perusteella oletin jotain maalauksellista ja taiteellista tulkintaa arabialaisesta auringonlaskusta, mutta mistiin meni. Auringon valtatie on kovasykkeinen takaa-ajokertomus kahdesta nuoresta, jotka kompastuvat vähän liian aggressiivisiin vihamiehiin ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Nimen valtatie on nimitys reitille Pariisista Marseilleen. Auringon valtatiestä tulevat mieleen sellaiset stressipaketit kuin Mad Max: Fury Road tai Hiomattomat timantit. Toisaalta sen voi nähdä myös hieman testoahdettuna versiona Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -tyylisestä road tripin ja kasvukertomuksen sekoituksesta. Baru ei pysähdy hengittelemään ja sottainen sarjakuva rusikoi tarinaa eteenpäin armotta.
Naisiinmenevä parikymppinen Karim ja tätä ihaileva, muutaman vuoden nuorempi Alexander joutuvat ongelmiin, kun Karim jää kiinni rasistisen oikeistopoliitikon vaimon vuoteesta. Poliitikko masinoi paikalliset Odinin soturit avukseen ja lähtee ihmisjahtiin. Nahkapäiden tähtäimessä on ennen kaikkea arabitaustainen Karim, mutta ystävälleen ja idolilleen lojaali Alexander saa myös tuta, mitä on olla ajojahdin kohteena. Tarina koostuu lyhyistä luvuista, jotka ovat hyvin toiminta- ja kuvapainotteisia. Dialogia ja ekspositiotekstiä on vähän. Tämä selittyy sillä, että eurooppalaisiin lyhyisiin albumeihin tottunut Baru on tehnyt Auringon valtatien alun perin Japanin markkinoille. Mahdollisuus vaihtaa 40 sivua 400:aan on vapauttanut tekijän visuaalisen kerronnan ja lopputuloksena onkin erittäin elokuvallinen ja hektinen kertomus, jossa leikkaukset ja kuvakulmat luovat vuorotellen järjestystä ja kaaosta.
Puhtaan takaa-ajon lisäksi tarinaan mahtuu paljon myös seksiä. Ilmeisesti pakolaisten adrenaliinit ovat jatkuvasti niin tapissa, että myskiä huokuu jokaisen naisen reseptoreihin täysin vastustamaton määrä. Alexander oppii Karimilta itsevarmuutta ja Karim puolestaan hieman tasapainoa. Täytyy kuitenkin sanoa, että oikeasti Auringon valtatie ei ole mikään syvällinen sarjakuva. Joo, siinä on jonkin verran kommentaaria rasismista Ranskassa, mutta sellaisella samanlaisella tasolla kuin Rambot paitsi ykkönen ovat kommentaareja sodan tuhoisasta vaikutuksesta. Sori muuten että kaikki esimerkit on tänään elokuvista, mutta olen katsonut niitä paljon viime aikoina. Ja kirjoitan mitä mieleen juolahtaa. Anyway, Auringon valtatien hahmot ovat suoraviivaisia, painopiste toiminnassa ja naishahmojen kohtelu jälleen kerran pettymys. Naiset ovat joko passiivisia valloituksia tai nalkuttavia hidasteita. Nuorten miesten yksisilmäisen kiiman kuvaaminen on ihan hauskaa ja hyvä vastapaino väkivallalle, mutta toisellakin puolella sitä nuorta himoa tuntee aina ihan oikea ihminen, ja sitä Baru ei kyllä onnistu huomioimaan kertaakaan.
Auringon valtatien pelastaa tarinana lopulta sen oikea mitta. Kun substanssia on rajallinen määrä ihan tekijän päätöksellä ja hahmoista alkaa olla lypsetty irti se, mitä heistä on saatavilla, tarinakin päättyy. Auringon valtatie on nopealukuinen sarjakuva ja 400 sivua huitaisee koukkuun jäätyään tunnissa. Sen vahvuus on kova pulssi, jonka kanssa jarrutellaan vain muutamiksi sivuiksi. Tarinan ajoittainen tosikkous ja kaoottisuus eivät ehdi ärsyttämään kun tapahtumat seuraavat toistaan hellittämättä hetkeksikään. Kuten Väiski Vemmelsääri on todennut, takaa-ajo on maailman vanhin tarina ja kestää loputtomia iteraatioita. Kyse on vain siitä, kuinka hyvin tarinan kertoo. Baru on valinnut takaa-ajoonsa juuri oikeat elementit onnistuakseen. Hahmoja on riittävästi muttei liikaa, samaten käänteitä ja suvantoja. ”Riittävästi muttei liikaa” on muuten oikea annostusohje, jonka sain kerran lääkäriltä reseptiin. Jos se kelpaa tohtorille niin kelpaa minullekin.
En tiedä, onko se sarjakuvan säntäilevyys sekä ihan konkreettisesti että tyylillisesti vai mikä, mikä saa mielen tätä kirjoittaessa pomppimaan sinne tänne. No, ainakin arvioiteksti on kohteensa tyylinen. Ja lisäksi tässä on käymässä vanhanaikaiset, eli olen suunnilleen Auringon valtatiestä sanottavani sanonut, ja standardimittaiseen tekstiin olisi vielä vähän tilaa jäljellä. Kuvituksestakaan minulla ei ole kamalasti enempää eriteltävää: Barun henkilöhahmot ovat möhkälemäisiä karikatyyrejä, jotka erottaa toisistaan lähinnä hiustyyleistä ja leuan linjasta. Tärkeää eivät kuitenkaan ole hahmot, vaan tilanteet, ja niihin möhköt sopivat oikein hyvin. Toiminnassa on sellaista sopivaa vierivän kiven tuntua, kun henkilötkin näyttävät siltä, että eivät vauhtiin päästyään pysähdy ihan hevillä. Ei mitään valtaisan mieleenjäävää, mutta tarinaan hyvin sopivaa.
Sanottavan loppuminen ei tarkoita, että Auringon valtatie olisi pidempiä blogitekstejä kirvoittavia verrokkejaan huonompi sarjakuva. Se vain on harvinaisen varma siitä, mitä se on, eikä yritä olla muuta. Takaa-ajo, jossa on vähän yhteiskunnallista maustetta ja kasvukertomusta, mutta oikeastaan vain takaa-ajo. Jenkeissä tai Japanissa tehtynä tässä olisi käytetty siistejä autoja, eikä noita ranskalaisia säilykepurkkeja. Toisaalta en tiedä, olisiko missään muualla tehtynä yhden luvun nimi ”Isot tissit”. Ja olkoon miten keskenkasvuinen juttu tahansa, kyllä se minua nauratti. Jos Auringon valtatiehen menee tällä odotustasolla, niin se on oikein pätevä sarjakuva.
Arvosana: 79/100
Auringon valtatie
Baru, käsikirjoitus ja kuvitus
430 sivua
Like Kustannus
Hinta Suomessa 10-17 €, saatavilla vain käytettynä
Sarjakuva kaupan:
Antikvaari.fi
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon”