Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva

Alun perin minulla ei ollut tähän vuoden loppuun mitään ihmeellisiä suunnitelmia, tarkoitus oli jatkaa arviojonon purkamista aivan normaaliin tapaan. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin mielessäni päivänselvä ilmestys: blogivuoden 2020 voi päättää vain yksi sarjakuva, ja se on Crisis Zone. Simon Hanselmannin vimmaisa luovuustornado, uskomaton voimannäyte, kriisiaikojen turvariepu ja peloton tuki. Kun 2020 yritti lannistaa meitä tuijottamalla suoraan silmiimme, Crisis Zone katsoi armotta vuotta vastapalloon ja pakotti sen perääntymään. Muutamaa hengähdystaukoa lukuunottamatta Hanselmann julkaisi tarinaa instagramissaan kymmenen ruutua per päivä (siis joka päivä!) hellittämättä otetta hetkeksikään. Crisis Zonen päätyttyä oli selvää, että olimme todistaneet jotain erittäin ainutlaatuista: salamaniskua jossa tilaisuus, innoitus, taito ja maailma asettuivat kohdalleen tavalla, jota en oleta näkeväni enää koskaan. Eli pahoittelut sarjiksille, jotka tulivat nyt bumpatuiksi viikolla eteenpäin, mutta tämä vuosi on Crisis Zonen. 

Tarinassa seikkailevat Hanselmannin jo useassa kirjassa esiintyneet vakihahmot, syrjäytyneet luuserit jotka tekevät toistensa elämästä hirveää mutta ovat myös ainoa asia, joka pitää heidät jotenkuten ihmisyydessä kiinni. Megg, Mogg, Pöllö, Werewolf Jones ja kasa muita friikkejä käyvät läpi vuoden kaikki kiirastulet reaaliaikaisesti, maaliskuun 13. päivästä joulukuun 22. päivään asti. Tarina alkaa Yhdysvaltojen sulkutoimien kiristyessä, kun kaikki hyypiöt päättävät yhtäkkiä tunkeutua ja majoittautua Meggin, Moggin ja Pöllön kämppään selvitäkseen uudesta tilanteesta. Aluksi ongelmat ovat pieniä: Animal Crossing -pelin saapuminen viivästyy, vessapaperia ei saa kaupasta ja jengi ei kunnioita varotoimia. Hiljalleen tilanne kuitenkin kärjistyy täydeksi sotatilaksi, kun täysin arvaamaton Werewolf Jones päättää selviytyä ahdingosta keinolla millä hyvänsä. Ulkona riehuvat koronan lisäksi mm. BLM-mielenosoitukset, massairtisanomiset, kohunnälkäiset Netflixin sisällönostajat, terfit ja ylivalpas cancellaaja-vasemmisto sekä itsetuhoiset, naamatatuoidut emoräppärit, joten kierrokset nousevat aivan mielettömiksi. 

Hanselmann on tarinan puikoissa kuin riivattu. Alun perin lyhyeksi ilmaiseksi eskapismiksi tarkoitettu muutaman vitsin aihio lähtee vyörymään eteenpäin lumipallon tavoin keräten massaa ja vauhtia hetki hetkeltä. Lähes jokainen kymmenen ruudun päivitys tuntuu nostavan panoksia entisestään, kun kapuloita heitetään rattaisiin samaa tahtia kuin tosielämässäkin kävi. Aiheissa pyörivät tutusti kaikki hirveydet kuten huumeet, väkivalta, toksiset ihmissuhteet, hyväksikäyttö ja tosi paljon asioiden tunkeminen anukseen. Crisis Zone on niin groteskia ja graafista sarjakuvaa, että se ei varmasti sovellu kaikille ja pistää vähän parkkiintuneemmankin nahan välillä kipristelemään epämukavuudesta, mutta niin kuuluukin. Siitä muistaa edelleen olevansa elossa.

Kiehtovaa Crisis Zonessa on kuitenkin ennen kaikkea sen rytmi. Tarina alkaa melko viattomasti ja pienessä mittakaavassa. Hiljalleen intensiteetti rakentuu tasolle, joka tuntuu täysin kestämättömältä ja onkin sitä. Hanselmann kuitenkin kontrolloi tunnelmaa kylmäpäisesti ja rauhoittaa tilannetta jälleen loppua kohti. Mikään tuska ei helpota, mutta sen kanssa vain opitaan elämään. Crisis Zone ei tarjoa ratkaisuja, se lähinnä muistuttaa että asiat eivät tapahdu tyhjiössä, vaan niillä on seurauksia. Se pakottaa lukijaa katsomaan suoraan kohti kaikkea sitä kamalaa, mitä tämä vuosi on, mutta pitää kädestä samalla. Kukapa olisi arvannut että paras tapa käsitellä tätä roskispaloa on kääntää hirveydet vielä kolmanteen potenssiin. No Simon Hanselmann olisi arvannut. Crisis Zone on niin sairas terapeuttinen kaaos että toista ei ole nähty. Jos minusta on tuntunut vuoden aikana siltä, että voi vittu nyt oikeasti tätä meininkiä ja vähän vähempikin riittäisi, niin olen voinut luottaa siihen, että Hanselmann on ollut instagramissa katsomassa minua kulmiensa alta ymmärtävästi, todennut ”joo tiedän” ja päästänyt siitä ahdistuspallosta ilmat päivän ruuduilla. Crisis Zone ei vähättele mitään eikä yritä kääntää huonoa hyväksi, mutta se nauraa kaikelle ja jatkaa seuraavaan päivään, ja se on yhdeltä yksinkertaiselta komediasarjakuvalta aivan tajuton suoritus.

Olen joskus jahkaillut blogissa siitä, mikä tekee sarjakuvasta ajattoman klassikon, termiä kun käytetään mielestäni turhan lepsusti sitä banalisoiden. Crisis Zone on mielenkiintoinen hybridi, sillä se on aivan ilmiselvästi klassikko, mutta ei tippaakaan ajaton. Se on enemmän ja paremmin ajassa kiinni kuin mikään muu lukemani sarjakuva on koskaan ollut. Siksi en osaa sanoa, miltä sen lukeminen tuntuu esimerkiksi kahden tai viiden vuoden kuluttua. Tuntuuko se vain alkusoitolta luvassa olevalle sekoilulle, pienten aaltojen tarpeettomalta dramatisoinnilta vai tarkkanäköiseltä aikakirjalta. Tuleeko Crisis Zonesta reliikki vai teos, johon palataan sen samaistuttavuuden vuoksi kerta toisensa jälkeen, mahdotonta tietää. Varmaa on kuitenkin se, että se on ehta taideteos, joka on voinut tapahtua vain kerran, samalla tavalla kuin Tig Notaron heti syöpädiagnoosin jälkeen tehty Live! -standup-show tai Mike Powellin ja Carl Lewisin mitalikamppailu pituushypyn mm-finaalissa 1991 tai vaikkapa Queen Live Aidissa. Onnekkaita ovat he jotka ovat nuo tapahtumat päässeet reaaliajassa todistamaan, mutta ei jälkikäteinen koostekaan taikaa juuri himmennä.

2020 ei varmasti ole aivan sellainen helvetin yhdeksäs piiri, jona siitä tällä hetkellä tykätään puhua. Narratiivit vain tykkäävät kärjistyä tällaisilla hetkillä. Yksittäisten ihmisten kokemuksia mahtuu vuoteen aivan laidasta laitaan. Minulle 2020 on kuitenkin ollut elämäni koettelevin vuosi, jonka jätän taakseni enemmän kuin mielelläni. Sen sijaan Crisis Zonesta minun ei tarvitse samalla tavoin päästää irti, sillä se edustaa vuoden valopilkkuja. Samalla tavalla kuin ystävät, joiden apuun olen voinut luottaa vaikeina aikoina, uudet kokemukset, joista olen saanut itseluottamusta ja itsetuntemusta tai ihan vaan sellaiset hetket, kun olen hetkeksi voinut unohtaa kaikki mieltä painavat asiat ja vaikka nauraa massiivisia anustappeja rasvaavalle ihmissudelle. Rehellisyyden nimissä vuodesta olisi varmasti selvitty ilman Crisis Zoneakin, ja toisaalta tällainen sarjakuva ei olisi voinut parempana vuonna syntyä. Koska menneisyyden toisenlaiseksi toivominen on vain itsensä vihaamisen yksi muoto, ei kannata langeta vihaamaan mennyttä vuotta. Ollaan mielummin tyyniä vastoinkäymisten edessä, ja muistetaan että paskan keskeltä nousee aina välillä Crisis Zone. Parempaa vuotta 2021 meille kaikille.

Arvosana: 90/100

Crisis Zone
Simon Hanselmann, käsikirjoitus ja kuvitus
297 ”sivua” l. Instagram-päivitystä
Omakustanne / kirja ilmestyy Fantagraphicsilta vuoden 2021 aikana
Hinta Suomessa ilmainen / kirjan hinta ei vielä tiedossa

Lue sarjakuva:

Simon Hanselmannin Instagram-tili tästä päivityksestä alkaen ja siitä kohti uudempia julkaisuja selaten