Usagi Yojimbo pääsi ehdottomasti yllättämään. En ole aiemmin lukenut tätä samuraisarjakuvan klassikkoa, mutta käsitys siitä on ehdottomasti päässyt muodostumaan, sen verran isoa on ollut hype ja keskustelu vihdoin suomeksi käännetyn kokoelman ympärillä. Usagi Yojiimbo on japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain valtaisa saaga, vuodesta 1985 saakka jatkunut, yli 5000 sivua käsittävä vaelluskertomus täynnä ruumiita ja perinteistä samuraietiikkaa. Lisäksi se on melko amerikkalainen antropomorfisine eläinhahmoineen ja huumorivivahteineen. Sen taide on olevinaan perinteistä sarjakuvaestetiikkaa, ja sitten ei olekaan. Aina kun luulen saaneeni Sakain tyylistä kiinni, niin käsikirjoituksen kuin kuvituksenkin suhteen, se osoittaa kamppailevansa muotteja vastaan. Yleensä samuraisarjis ei ole erityisen yllätyksellistä, mutta Usagi Yojimbo ei suostu sille tarjoamiini lokeroihin. Jännää!
Kun Usagi Yojimboa kuvailee, se ei kuulosta kovin erikoiselta. Itse asiassa se kuulostaa lähes täysin Lone Wolf and Cubilta. Isännätön jänissamurai Miyamoto Usagi vaeltaa Edo-kauden Japanissa ja törmää erinäisiin seikkailuihin, jotka vaativat yleensä katanan vetämistä huotrasta. Jäyhä jänis selviää tilanteista melko helposti ylivertaisten taistelutaitojensa vuoksi, mutta tinkimätön bushido-etiikka saattaa hänet toistuvasti pulaan, kun kierommat soturit hoksaavat käyttää Usagin järkkymätöntä rehellisyyttä hyväkseen. Tämä kaava sitten toistuu tarinasta toiseen pienillä variaatioilla. Joskus teemana ovat ryövärien piinaamat kyläläiset, joskus Usagin oma historia ja kaunat ja joskus japanilaset tarueläimet. Kirja käy läpi Usagi Yojimbo -tarinoita kronologisesti alusta alkaen, eli lukija pääsee tutustumaan hahmoihin tekijän tarkoittamalla tavalla. Alkupuolella tarinoissa ei vielä ole hirveästi tarttumapintaa tai erityisiä mieleenjäävyyksiä, mutta kun Sakai alkaa päästä sinuiksi hahmojen ja miljöön kanssa, alkaa sarjiksen laatukin parantua.
Yksi Usagi Yojimbon vahvuuksista ovat ehdottomasti sen sivuhahmot. Palkkionmetsästäjä Gen, sokea miekkasika Zato-Ino, uskollinen reissukumppani Täplä. Vaikka Usagi ei itsekään ole mikään persoonaton Tintti, Sakai pääsee selkeästi irrottelemaan sivuhahmojensa kautta. Ne tuntuvat inspiroivan häntä paitsi hauskempiin ja koskettavampiin tarinoihin, myös yllättävämpiin kerronnallisiin ratkaisuihin. Toki myös Edo-kauden historiasta, valtakahinoista ja Japanin tuolloisesta tilanteesta ammennetaan aiheita, mutta yksin ne eivät luo Usagi Yojimbon karismaa ja vetovoimaa. Se, mikä tähän sarjakuvaan koukuttaa, on sen yllätyksellisyys ja sillisalaattius. Sakai tuntuu tekevän tarinoiden puitteissa hyvin pitkälti mitä haluaa. Usagi Yojimboa on vaikea luokitella, vaikka sen kuvailu on tietyllä tavalla helppoa.
Mikä siinä sitte on niin ovelaa? Tarinoiden suhteen Sakai liikuu aivan äärikyynisistä LW&C-tunnelmista lämminhenkisiin buddykomedia-hassutteluihiin ja koskettavista hetkistä koko samuraimaailman parodiointiin. Taistelukohtauksissakaan ei oikein tiedä, missä tunnelmassa pitäisi lukiessa olla, koska Usagi ei ota yhtään kuolemaa kevyesti, mutta sääriään suoristavien hahmojen päästelemät pääkallopuhekuplat ovat ihan Looney Tunes -kamaa. Sakai ei oikein anna lukijan asettua mihinkään mustavalkoiseen tunnetilaan, vaan on jatkuvasti nykimässä ja tökkimässä fiilistä hereille. Suoraviivaiseksi samuraisarjikseksi lähes lapsiystävällisillä eläinhahmoilla Usagi Yojimbo vaatii lukijaltaan yllättävän paljon jatkuvaa ajatustyötä. Sama koskee kuvitusta. Tietyllä tavalla karikatyyrimäiset eläimet ovat suoraviivaisia, eikä sarjakuvassa päällisin puolin ole mitään ihmeellistä. Sitten kun ryhtyy katsomaan ruutuja tarkemmin ja analysoimaan vaikkapa sitä, millaisia muotoja Sakai käyttää hahmojen kuvaamiseen, alkavat aivot taas nyrjähtää. Minkä muotoinen on jäniksen pää? Entäpä hevosen? Millaisessa asennossa kuolevan pesukarhun keho voi olla? Jos kuvia ryhtyy paloittelemaan, huomaa, että Sakai rakentaa asetelmansa hyvin epätavallisista paloista.
Näistä syistä minulle tuli Stan Sakaista mieleen Wu-tang Clanin legendaarinen jäsen, edesmennyt Ol’ Dirty Bastard. ODB on aina ollut Wu-tangin viihdyttävin osanen, sillä ODB-värssyn tai biisin alkaessa ei voi suurin surminkaan arvata, mitä tuleman pitää. Kyllä, kaikki se on räppiä, mutta millaisia mölinöitä, surinoita ja huutoja säkeistöihin ja riimeihin voikaan upottaa ja millä tavoin räpin suht rajoitettua muotoa voi runnoa uuteen uskoon, sitä harva on nähnyt laajemmin kuin ODB. Stan Sakai suhtautuu sarjakuvaan samalla tavalla. Otetaan näennäisesti yksinkertainen alkuasetelma niin tarinalle kuin kuvillekin, ja sitten ruvetaan aivan piruuttaan sekoittelemaan pakkaa ja kasaamaan palettia hyvin sekalaisesta valikoimasta. Lopulta olet lukenut sen tarinan, jota odotitkin, mutta et missään nimessä siinä muodossa, jossa odotit.
Tältä ainakin minusta tuntui. Voi olla, että jollekulle toiselle Usagi Yojimbo on paljon vähemmän järisyttävä kokemus. Sehän on vain samuraijänis, joka tekee samuraijuttuja. Ja sekin on ihan ok, ei tästä tarvitse hakea mitään metatasoja jos ei niin tahdo. Minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, että Usagi Yojimbossa, kuten kunnon samuraissa, on paljon sellaista mitä ei pikaisella vilkaisulla huomaa. Aion ehdottomasti jatkaa Zum Teufelin julkaisemien kokoelmien lukemista nähdäkseni, olenko vain ylitulkinnut koko hommaa, vai ollaanko tässä varsin jännittävän ja yllättävän matkan alussa.
Arvosana: 80/100
Usagi Yojimbo 1 – Samurai
Stan Sakai, käsikirjoitus ja kuvitus
376 sivua
Zum Teufel
Hinta Suomessa 27-30 €
Sarjakuva kaupan:
Turun Sarjakuvakauppa
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska”