Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.

Portugali kertoo ehkä noin kolmekymppisestä Simon Muchat’sta, ranskalaisesta sarjakuvapiirtäjästä ja kuvaamataidonopettajasta, jonka elämä on jonkinlaisessa saamattomassa odotustilassa. Simon on ottanut näennäisiä askeleita elämässä eteenpäin, mutta ei viihdy omissa nahoissaan. Tämä näyttäytyy itsekkyytenä ja välinpitämättömyytenä, eikä Simon osaa oikein edistää asiaa, kun ongelman myöntäminenkin tuntuu jo olevan vaikeaa. Ainoa valonpilkahdus harmaan elämän keskelle tulee, kun Simon matkustaa sarjakuvafestivaalille Portugaliin, josta hänen sukunsa on Ranskaan pari sukupolvea aiemmin tullut. Matka inspiroi Simonia ottamaan selvää juuristaan ja pohtimaan omaa identiteettiään, ja siitä aukeaa täysin uudenlainen värien maailma. Portugali on kertomus suvun ja sen historian ihanuudesta ja kurjuudesta. Miten samat kokemukset voivat ensin ajaa ihmisen kaikenlaisiin kurjuuden alhoihin ja sen jälkeen nostaa hänet sieltä ylös. Ja sitten toisaalta Portugali ei ole kertomus kauheasti mistään. Siinä on kyllä nimensä mukainen teema, päähenkilö ja kasvutarina, mutta oikeastaan se on vain kurkistus elämään sellaisena kuin se nyt itse kullekin tapahtuu.

Kuten pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa, niin minähän en ole mikään omaelämäkertojen ja autofiktion suurin ystävä. Kyynikko sisälläni haluaa tosi usein kysyä, että mikä helvetti sinun elämästäsi tekee dokumentoinnin arvoisen kaikkien muiden elämien sijaan. Pedrosan tyylissä on kuitenkin jotain totaalisen aseistariisuvaa. Jos pohdin tarinaa itseään, ei siinä olekaan kauheasti kertomisen arvoista, mutta Pedrosan kerronta saa aikaan sen, että lukiessa ei koko elimistössäni ollut yhtä ainoaa kyynistä solua. Tässä tullaan nyt siihen olennaisimpaan Portugalin antamaan oppiin: on ihan sama, minkälaista tarinaa Pedrosa päättää kertoa, koska hän on vain aivan todella todella hyvä sarjakuvantekijä. En osaa oikein edes sanoa, miksi Portugali tuntuu niin hyvältä, mutta jokin Pedrosan suhteessa henkilöhahmoihin se varmaan on. Hän ei ole niin lähellä päähenkilön näkökulmaa, että tarina tulisi yksitoikkoiseksi, eikä niin kaukana, että lukija tuntisi olonsa ulkopuoliseksi. Se etäisyys, jonka Pedrosa hahmoihinsa ottaa, on täydellinen. Luulisin. Oikeasti nimittäin paras selitys, minkä keksin Portugalin erinomaisuudelle, on, että Pedrosan sarjakuvantekotyylissä ja -taidossa on ”se jokin”.

Ahdistaa käyttää noin kliseistä ilmaisua, mutta kun tuo hahmoetäisyys-ajatelma on parasta mihin pystyn tämän kirjan hyvyyden erittelyssä, niin pakko on tunnustaa omien taitojensa rajallisuus. Tässä on mahdollisesti ammatikriitikon ja bloggaajan ero. Joskus minulle, itseoppineelle harrastajalle tulee eteen sarjakuva, josta ei osaa sanoa muuta kuin ”tämä on parempi kuin muut sarjakuvat, ja se nyt vaan täytyy kokea”. Portugali on sellainen. Joo, se on upean näköinen, Pedrosan jazzmaisen soljuva viiva ja vimmaisella innokkuudella roiskitut värit tekevät kirjasta todella mieleenjäävän ja kauniin katsella, mutta ei se ole se juttu. Sen kolmen sukupolven näkökulmia ja niiden vaikutusta nykypäivään tarkasteleva kerrontarakenne on oivaltava ja lopulta myös kummallisen kaunis, mutta sekään ei ole se juttu. Se juttu ei myöskään ole samaistuttavat hahmot, yleinen lämminhenkisyys tai muutkaan ilmiselvyydet. Kaikki nuo asiat tekisivät Portugalista hyvän sarjakuvan, mutta erinomaisen siitä tekee jokin selittämätön. Ainoa lohtu tässä sanattomaksi jäämisessä on se, että en ole toistaiseksi nähnyt muidenkaan kritiikkien kykenevän tämän ainutlaatuisuuden sanoittamiseen.

Yhtä kaikki, Portugali on valtavan puhutteleva ja elinvoimainen sarjakuva. Se ei kouraise samalla tavalla terävästi ja syvästi kuin Kolme varjoa, vaan pehmeämmin ja pitkäkestoisemmin. Portugalin maailma ei ole ongelmaton tai siloiteltu, mutta silti sinne haluaisi jäädä vain olemaan, haistelemaan maaseudun tuoksuja ja kuulostelemaan katujen elämän ääniä. Kahden teoksen perusteella voisi muuten olla vaarallista tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, mutta Portugalin ja Kolmen varjon totaalinen erilaisuus ja niitä yhdistävä ylivoimaisuus rohkaisee väittämään, että Pedrosa kuuluu tarinankertojana samaan kategoriaan Will Eisnerin ja Osamu Tezukan kanssa. Ei tarvitse huolehtia siitä, onnistuuko yritetty temppu tällä kertaa vai tuleeko mahalasku, kun puikoissa on suvereeni mestari. Pedrosan kyytiin voi antautua, ja lopputuloksen suhteen olla luottavainen. Portugali on upea.