Pitkästä aikaa ajattelin raapustaa tällaisen pohdintatekstin ilman sen kummempaa motiiivia, perustuen ihan vain sarjisteemoihin, joita mielessä on viime aikoina liikkunut. Joulun alla lahjavinkit ovat ajankohtaisia, ja olenkin Twitterissä jälleen ihastellen seurannut kirjastotyöläisten, kirjailijoiden ja muiden lukuaktivistien kirjavinkkaustyötä. Tarkkoja, mutta ei ulossulkevia vinkkejä, ei jumittumista kaavoihin, paljon materiaalia ilman itsensä toistoa. Kaikki tämä ammattitaito muistutti minua jälleen siitä, että olen itse aivan sysisurkea vinkkaaja. Sarjisiharrastuksen ja erityisesti tämän blogin takia minulta kysytään säännöllisen epäsäännöllisesti sarjisvinkkejä, ja vaikka voisi kuvitella harrastelijakriitikon nauttivan päästessään tykittelemään suosituksia, yleensä oloni muuttuu päinvastoin hyvin nihkeäksi. Huomaan toistelevani samoja teoksia kysyjästä riippumatta, joko ikiklassikoita tai sitten niitä viimeistä viittä sarjista, jotka lukemistostani ovat jääneet mieleen. Ei erityisen kattavaa tai kysyjäystävällistä. Sama vaivaa sarjisvinkkaamista mielestäni laajemminkin. Siksipä halusinkin mietiskellä, mitä tilanteelle olisi tehtävissä.
Sanotaan nyt heti alkuun, että kaikki suomiskenen sarjisvinkkaus ei ole huonoa. Olen nähnyt ja kuullut myös onnistuneita, ajattelevaisia vinkkauksia, ja siksi haluaisinkin nähdä hyvien käytänteiden leviävän. On kuitenkin ehkä niin, että sarjisvinkkaus on Suomessa pitkälti yksilöiden harteilla. Tarkoitan siis, että sen ympärille ei ole muodostunut kirjavinkkauksen kaltaista kulttuuria, jossa hyviä toimintamalleja voisi kopioida ja täten kehittyä vinkkaajana. Vinkkauksista leijonaosa tehdään kuitenkin kahden kesken, joten vinkkaaja on usein tilanteessa ikään kuin yksin. Olisi upeaa, jos sarjisvinkkaukseenkin löytyisi asialle vihkiytyneitä, puolijulkisia henkilöitä, joiden puoleen ihmisiä voisi ohjata, tai joilta aloitteleva vinkkaaja voisi kysyä tukea. Turha on myös sanoa, että vinkkejä kyllä löytyy kun menee esimerkiksi alan foorumeille tai piireihin. Ei se ole mielestäni kysyjänkään vastuulla lähteä kaiken maailman kiviä kääntelemään vinkin saamiseksi. Kysymys esitetään just siellä ja silloin kun sattuu huvittamaan, ja vastaus täytyy samaten saada siinä hetkessä. Vinkkaus on herkkä laji!
Toinen sarjisvinkkauksen merkittävä haaste on nimittäin se, että sarjakuvaa käsitellään edelleen vinkkauksissa valitettavan usein genrenä. Ainakin itse saan kysymyksiä, joiden sisältö on yleensä ”en oo oikeestaan lukenut sarjakuvaa, mitä suosittelisit?”. Sehän on mahdoton kysymys. ”En oo koskaan lukenut kirjaa, mitä suosittelisit?”. Ja silti sorrun yrittämään vastaamista tuohon kysymykseen ihan liian usein. Ainahan pitäisi kysyä jatkokysymyksiä: no, millaisista tarinoista tykkäät muuten? Kiinnostaako enemmän kuvitus vai juoni? Haluatko faktaa vai fiktiota? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja kaikista tärkein pointti tähän: koskaan ei pidä yrittää suositella parasta sarjakuvaa, ja silti tähän ilmiöön törmää tosi usein. Kuinka tuhoisaa on alistaa kaikki vinkinkysyjät omalle subjektiiviselle maulleen? Tästä päästäisiin myös vinkkauksen ammattimaistumiseen: sen sijaan, että sarjisvinkkaaja kunnon nörtin tavoin yrittäisi pakottaa joka kysyjälle jotain omaa suosikkiaan, arvioitaisiin laajasta katalogituntemuksesta jokaiselle lukijalle sopivaa materiaalia. Tässä ehkäpä on se suurin yksittäinen parantamisen piste: vinkkaaminen ei ole parhaan sarjakuvan etsimistä, vaan kysyjälle sopivan sarjakuvan etsimistä. Luulen, että tämän mielessä pitämällä omienkin sarjisvinkkausten taso voisi nousta huomattavasti.
Kolmas itse tekemäni havainto on, että sarjisten lukutaitokin on opeteltava asia. Tämä saattaa unohtua itseltä usein, kun on jatkuvasti tekemisissä kaikenlaisen sarjakuvan kanssa, ja muodon lukeminen on itselle melko luonnollista. Olen pariin kertaan päätynyt tekemään äidilleni melkoisia karhunpalveluksia, kun olen halunnut tarjota hänelle mielestäni antoisia sarjakuvia luettavaksi. Äiti lukee paljon, mutta ei käytännössä lainkaan sarjiksia, joten lykkäämällä tassuun jonkin monitulkintaisen taidesarjakuvan, jonka ajattelin mullistavan hänen käsityksensä sarjiksen mahdollisuuksista olenkin vain saanut hänet hämmentymään. Ja sehän ei ole hänen vikansa, vaan puhtaasti minun. Lukijan lukeneisuuden arviointi on jälleen vinkkarin ammattitaitoa. Sitä, jota minulla ei ole, ja veikkaan, että moni muukin voi tähän kokemukseen yhtyä. Tasapaino viihdyttävyyden ja vaikuttavuuden välillä on tärkeä. En ole halunnut yleensä suositella esimerkiksi Roope Ankan elämää ja tekoja, koska se on mielestäni niin ilmiselvä vastaus. Mutta mitä sitten? Vinkin kyselijälle se voi olla täydellinen. Sitäkään ei vain saisi olettaa, vaan vinkkauksen pitäisi perustua johonkin muuhun kuin minun turhanpäiväisiin mielipiteisiini.
Ja sitten vielä yksi juttu. Tämä on yksityiskohta, mutta mielestäni tärkeä sellainen. Meidän on lopetettava Vartijoiden eli Watchmenin suosittelu ihmisten ensimmäiseksi sarjakuvaksi. Se Timen ”100 merkittävintä romaania” vai mikälie listaus onkaan, jolle Watchmen aikanaan nostettiin, on varmasti nostanut sarjakuvan arvostusta, mutta tehnyt samanaikaisesti paljon tuhoa. Watchmenin tyrkyttäminen sarjakuvaskeneä tuntemattomalle on yksi yleisimmistä ja kohtalokkaimmista virheistä, joihin sarjiskeskustelussa törmää. Watchmen on suomalaiselle keskivertolukijalle melko vieraaseen supersankarisarjakuvan historiaan nojaava ja amerikkalaista utopiaa kommentoiva niche-teos, jonka sopivuus täkäläiselle sarjisvinkin kyselijälle on valtavan epätodennäköistä. Watchmen on aika järkälemäinen aloituspaketti, jonka aukeaminen vaatii suht yksityiskohtaista sarjakuva- ja ajankuvatuntemusta, ja aitoa halua ymmärtää näitä. Se ei oikeastaan ole edes Alan Mooren oivaltavinta tai sarjakuvallisesti onnistuneinta jälkeä, onpahan vain sellainen teos, jonka hoksaamisesta tulee usein petollisen omahyväinen olo. Ja silti minäkin olen lykännyt sen vaikka kuinka monen ummikon käteen. Watchmeniä suositellaan, koska Watchmeniä on suositeltu. Ja jos sarjakuvasta kiinnostunut ensikertalainen tuntee olonsa sen kanssa joko tylsistyneeksi tai tyhmäksi, voi tehty vahinko koko sarjakuvamuodolle olla pitkäkestoinen. Pliis, pystymme parempaan. Älä anna lapselle, tai aikuisellekaan, lahjaksi Watchmeniä!
Että sellainen kasa sekalaisia provokaatioita. Lopuksi haluan vielä ilmaista valtaisan arvostukseni kirjavinkkareille, jotka ammatimaisesti evankeliumiaan levittävät. Toivon, että joskus pystyisin sarjisten kanssa samaan, enkä aina sortuisi niiden saman kymmenen teoksen listaamiseen. Myös toivon, että tänä jouluna joku saa joko lahjan tai lahjavinkin erinomaisesti kohteelle sopivasta sarjakuvasta. Olinko tämän tekstin kanssa minkään oikean jäljillä? Vai olenko vain missannut sarjisvinkkauksen valtaisan aarreaitan? Pystymmekö sittenkään parempaan, vai oliko tämä tässä ja se on hyväksyttävä? Kertokaa mitä mieltä olitte!
Hyllyy 
Olen miettinyt noita samoja juttuja. Jos joku joskus kysyisi minulta sarjissuosituksia, niin kysyisin ensin nuo jatkokysymykset. Samahan pätee oikeastaan myös oikeiden, tarkempien genrejen suositteluun. Jos joku vaikkapa sanoisi että ”en ole ikinä lukenut fantasiaa, olisiko mitään mitä voisit suositella?”, ei ehkä kannattaisi ensimmäisenä ehdottaa Sormusten Herraa tai lähteä siitä, että mikä tahansa teos automaattisesti kiinnostaisi. Fantasiassa on vieläpä se etu, että henkilö on todennäköisesti lukenut jo muita kirjoja, minkä pohjalta voi tehdä ehdotuksia ja mikä antaa pohjaa lukemiselle. Sarjakuvan kohdalla lukukokemukset rajoittuvat usein strippeihin. Sitten kun henkilö on päässyt sisälle muuhunkin sarjakuvaan, hän osaa kysyä tarkempia kysymyksiä tai etsiä itsekin lukemista.
Watchmen oli itsellekin hieman raskas. Siitä huolimatta, että olin lukenut sarjakuvaa pienestä pitäen. Tai ehkä myös siksi? Watchmen tuntuu teokselta, joka ikään kuin yrittää olla sarjakuvaa ihmisille, jotka eivät lue sarjakuvaa. Tämä vaikutelma saattaa johtua siitä, ettei tuon ajan ja tuon tyyppinen amerikkalainen sarjakuva muutenkaan kuulu tyylillisesti omiin suosikkeihini, mutta aivan kuin Watchmen yrittäisi koko ajan olla mahdollisimman vakavasti otettavaa, kertoakseen kaikille ettei sarjakuva välttämättä ole lapsellista. Samalla se ikään kuin pelkää käyttää sarjakuvan kerrontaa hyödyksi. On tietysti aikaa kun sen luin, joten mielikuvat ovat voineet vääristyä. En sattuneesta syystä saanut koskaan luettua sitä uudestaan, ja varmaankin kuulun niihin jotka eivät vain ymmärtäneet koko teosta.
Oikeastaan olen miettinyt, miten paljon sarjakuvan arvostuksen hakeminen on vaikuttanut myös suomalaiseen skeneen yleensä, ja siihen että alternative on täällä eniten esillä ja edustettuna. Aivan kuin täälläkin olisi aikoinaan pelätty, että sarjakuvaa pidetään liian lapsellisena, ja saadakseen arvostusta sen kannattaa olla mahdollisimman taiteellista, syvällistä, kantaa ottavaa ja erikoista. Lopulta meilläei sitten tehty kovinkaan paljoa ”mainstreamia” – vaikka raja taiteen ja mainstreamin välille onkin mahdotonta vetää! Nykyään sitä on tietenkin paljon erityisesti netissä, mutta useimmiten olen kuullut kommentteja joiden perusteella kuulostaa että strippien ulkopuolella suomalainen sarjakuva määritellään nimenomaan taidesarjakuvan kautta, joko hyvässä tai pahassa. Se on monille vaikeasti lähestyttävää, ja näin ollen voi välillä olla hankalaa suositella täydelliselle ummikolle.
On myös totta, että monilta puuttuu myös sarjakuvan lukutaito. Kun itse on ikänsä lukenut sarjakuvaa, on usein hankala kuvitella, mitkä asiat voivat ovat hankalia hahmottaa. Alternativeksi luokiteltava teoskin voi joissain tapauksissa olla helpompi kuin mainstream, jos sen kerrontaa ei ole liian vaikeaa seurata. Voisin kuvitella, että vaikeampi taidesarjakuvakin saattaisi aueta helpommin, jos henkilöllä olisi jotain taustaa kuvakirjojen, taiteen tai vaikka runouden kanssa. Mutta vaikeinta olisi keksiä mikä teos olisi oikeasti hyvä suositeltava. Senhän pitäisi olla sellainen minkä lukemisesta nauttii, ei sellainen mikä ”pitäisi lukea”. Eli vähän sama asia kuin kirjojen suositteleminen lapselle tai teinille.
TykkääLiked by 1 henkilö