Hei, pitkästä aikaa pääsemme palaamaan Suomen vaikeimmin lausuttavan sarjakuvasarjan pariin! Bois-Mauryn [pois-mauri] tornien neljäs osa, Reinhardt, antoi odottaa itseään jonkin aikaa, mutta pari vuotta edellisosista ei haittaa. Hermannin lähes inhorealistiset keskiaikaistarinat eivät ole niin tiiviisti toisiinsa sidottuja, etteikö kärryille pääsisi ongelmitta pidemmänkin tauon jälkeen. Itse asiassa Bois-Mauryn tornit alkaa vaikuttaa itselleni enemmänkin sarjalta, jonka taajuudelle pääseminen voi alkuvaiheessa kestää hetken, mutta kun oikealle asemalle onnistuu asettumaan, ei sieltä enää kovin hevillä putoa. Näin jo ennen kirjan avaamista silmissäni jylhän kelmeät maisemat, karujen pikkukylien läpi vaeltavat ratsastajajoukot ja päähän potkitut köyhät. Kaikkia näitä Reinhardt myös tarjosi, mutta aiempien kolmen albumin kaavaa myös rikottiin ritari Bois-Mauryn suuremmalla roolilla ja pienillä yliluonnollisuuksilla.
Ritari Aymar de Bois-Maury on edelleen vaelluksellaan kohti rakasta kotiaan, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa pyritään (ymmärtääkseni) Espanjan pohjoisrannikoilta Pyreneiden ohi Ranskaan. Ritari Aymar on tässä nelososassa huomattavasti enemmän tapahtumien keskipisteessä kuin aiemmissa osissa. Hän kohtaa taisteluun joutuneen ristiretkeläisen, ja uskonveljeyden tuoman lojaliteetin myötä päätyy tämän pelastajaksi ja matkakumppaniksi. Kyseessä on nimihenkilö Reinhardt, joka pyrkii kotiin Germaniaan ottamaan paikkansa edesmenneen isänsä perijänä. Hermannin tyylille uskollisesti Reinhardt ei ole mikään erityisen miellyttävä henkilö, ja tässä osassa myös aiemmin kiiltokuvamaisen ritari Aymarin kiilteeseen ilmestyy pari naarmua.
Oman twistinsä tarinaan tuo mystinen keräjäläistyttö, joka ilmestyy opastamaan Aymarin retkikuntaa tiukoilla hetkillä ilmestyen ja kadoten selittämättömästi. Mitään erityistä yliluonnollista tunnelmaa Hermann ei (ainakaan toistaiseksi) tarinoihin lataa, sillä Bois-Mauryn aikakirjojen ominaispiirre on toteava, vähäeleinen kerronta. Asiat tapahtuvat, eikä sarjakuvalla itsellään ole kantaa siihen, ovatko tapahtumat hyviä, huonoja, merkittäviä vai vähäpätöisiä. Mustan surman riehuessa Euroopassa ja olojen ollessa muutenkin kaikin puolin kusisia ei yksi tai kaksi henkeä paljon vaakakupissa paina. Näissä tilanteissa pieni ihme, kuten ylimaallinen opas, jää herkästi huomiotta. Kuumapäisten miesten maailmassa tärkeämpää ovat ainaiset valtataistelut, kostoretket ja muut alfa-aseman metsästysriitit. Niitäkään Hermann ei moralisoi tai vähättele, mutta lakoniseen tyyliin sopien lopputulokset kaiken maailman ponnisteluista ovat useimmiten melkoisen laimeita elleivät jopa olemattomia.
Tämä oli itselleni ainakin olennaisin oivallus Bois-Mauryn torneista nauttimisen kannalta. Jos sarjakuviltaan on tottunut odottamaan nousuja ja laskuja, viihteellistä kerrontaa tai vahvoja huippuhetkiä. joita myös tekijä alleviivaa, on näiden kirjojen kanssa helppo pettyä. Ja kuitenkaan Bois-Mauryn tornit ei ole siinä mielessä taidesarjakuvaa, että se tietoisesti rikkoisi kaavoja. Se vain ottaa kaavat, ja puristaa niistä mehut, hedelmälihat ja muut makeudet ulos. Jäljelle jää kuoria, puuosia, kalvoja ja muuta sellaista, minkä kyllä tunnistaa samaksi tuotteeksi, mutta mikä voi maistua tottumattomalle aika ankealta. Siksi Bois-Mauryn torneihin sisään pääseminen kestää hetken. Kun siihen puristemassan makuun sitten lopulta tykästyy, niin koukkuunjääminen on helppoa. Bois-Maury on vähän kuin sarjakuvallinen hapankorppu: pintapuolisesti ankea, mutta kuka muka lopettaa yhden hapankorpun jälkeen?
Ehkä väitän kuitenkin, että Reinhardt ei nouse tähänastisista tarinoista suosikikseni. Sillä on vahvat hetkensä, kuten vuoristonylitysjakso, mutta kokonaisuutena tarina tuntuu jotenkin sellaiselta kuvitetulta siirtymältä, ja punainen lanka ei ole aivan yhtä voimakas kuin se parhaimmillaan on ollut. Näitä ei kuitenkaan mielestäni lueta tarinan vuoksi, ja jos Bois-Maurya on lähtenyt hakemaan, niin Bois-Maurya Reinhardt ehdottomasti tarjoilee. Joko tästä tunnelmasta oppii tykkäämään, tai sitten ei. En sinänsä syytä ketään, jolle Hermannin äärinihilistiset kuvaukset eivät kolise, sillä niin valloittavaa tämä kerronta ei ole, että se itsessään ylittäisi kaikenlaiset genre- ja tyylilajiraja-aidat. On oltava jonkinasteinen happamien ja katkerien makujen ystävä, jotta tähän sarjaan tarttuminen kannattaa.
Sen enempää sanottavaa minulla ei oikeastaan Reinhardtista ole. Jatkan ehdottomasti Bois-Mauryn tornien lukemista, jos Sininen Jänis niitä vain jatkossakin julkaisee. Voi kuitenkin olla, että kirjoituksiin pitää joko löytää jokin kokonaan uusi kulma tai tarinaan tultava merkittäviä käänteitä, jotta tekstiä vielä syntyisi. Minä olen neljän osan jälkeen onnistunut mielipiteeni sarjasta muodostamaan, toivottavasti se käy teksteistä siinä määrin ilmi, että hyötyä on jollekin muullekin.
Arvosana: 76/100
Bois-Mauryn tornit 4 – Reinhardt
Hermann, käsikirjoitus ja kuvitus
46 sivua
Sininen Jänis
Hinta Suomessa 20-22 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 