Nyt ollaankin taas hauskan pikku harjoituksen äärellä, kun koetetaan keksiä sanottavaa yhdestä sarjakuvahistorian legendaarisimmista nimikkeistä. Koittaa kirjoittaa jotenkin tuoreen oloisesti sarjisbloggaus The Spiritistä on kuin koittaisi kirjoittaa tuoreen leffabloggauksen Citizen Kanesta tai Casablancasta. Ehkä minun täytyy luottaa siihen, että Spirit, kuten esimerkkeinä mainitut elokuvatkin, ovat puhutumpia kuin aidosti koettuja tai nähtyjä. Tai että ainakaan jonnet ei muista. Pääsinhän minäkin näin pitkälle koskaan lukematta Spiritiä. Tosin nyt, tämän Will Eisnerin parhaita Spirit-tarinoita kokoavan kirjan jälkeen täytyy jälleen ihmetellä, että miksi. Kirjan tarinat ovat 70-80 vuotta vanhoja, mutta ne ovat niin täynnä ideoita ja näkemystä, että ei jää epäselväksi, miksi Eisneriä on kumarrettu jo ennen hänen omaelämäkerrallisia ja autofiktiivisiä teoksiaan.
No, tiedänhän minä miksi en ole Spiritiin tarttunut. En tietenkään ole vältellyt sitä aktiivisesti, mutta samaan aikaa olen odottanut, että se pitäisi lukea lähinnä sivistysmielessä, ei niinkään antoisana sarjakuvana. Ennakkoluulot vanhaa kerrontaa kohtaan ovat lujassa, vaikka kuinka pitäisi itseään kulttuurinystävänä. Hyllyyssähän on opittu aiemmin jo moneen kertaan, että Eisner on kuvakerronnan ja sarjakuvamuodon maksimaalisen tehokkaan hyödyntämisen mestari. Kuitenkin kaikki tähän mennessä blogissa arvioidut teokset ovat nk. hänen myöhäiskautensa tuotteita 1970-luvulta eteenpäin. En tiedä, miksi kuvittelin vanhemman materiaalin olevan niin radikaalisti erilaista kuin näiden teosten, joita olen järjestään kehunut.
Se arvostus, jonka ansiosta Eisner saattoi tuolloin saada julkaistuksi kunnianhimoisia sarjakuvaromaaneja, oli kuitenkin hankittu kymmeniä vuosia aiemmin The Spiritillä. Kioskilehtien kulta-ajalla ilmestynyt Spirit alkoi suht tavallisena rikoksenvastustaja-saagana, johon Eisner alkoi vuosien saatossa leipoa yhä kunnianhimoisempia kertomuksia. Seitsemän tai kahdeksan sivun tarinoissa Spiritin hahmo siirtyi sivuosaan, kun Eisner alkoi toden teolla kokeilla, millaisia tarinoita sarjakuva oikein voisikaan kertoa. Vaikka formaatti on hyvin tiukasti säännelty esimerkiksi tarinapituuksien ja ruutukokojen suhteen, varsinkin kirjan loppupuolen tarinoissa Eisner löytää jatkuvasti mitä mahtavimpia keinoja revitellä viitekehyksen sisällä. Samalla tavalla kuin Chris Claremontin ja John Byrnen X-menin kiehtovin puoli on se, että kaikki klassikot on luotu pysyteltäessä myyntitavoitteiden perässä kuukaudesta toiseen, on Spirit ilmestynyt viikottain 12 vuoden ajan, ja tuossa hyvin tiukassa vaatimusten lieassa Eisner on pyöräyttänyt kasaan näin hienoja stooreja yksi toisensa jälkeen.
Tässä mielessä The Spiritistä tulee mieleen toinen kuolematon klassikko, Krazy Kat. Molempia on tehty hyvin säännöllisenä päivätyönä pitkän rupeaman ajan, ja molempia voi lukea historiallisina reliikkeinä, jos niin välttämättä tahtoo, mutta mikään pakko ei ole. Kun sarjojen puikoissa ovat aidosti luovat nerot, ovat tarinat aivan hävyttömän mukaansatempaavia ja kaikki tällaiset sarjiksen ulkopuoliset kiinnostustekijät unohtuvat sivuihin uppoutuessa. Melko kivisydäminen saa moderninkin sarjiksen parissa kasvanut lukija olla, jos ei näistä innostu. Toki joitain vanhan sarjiksen helmasyntejä on taas siedettävä. Tarinoita vaivaa varsinkin kirjan alkupuolella tarve sulloa sivut niin täyteen käänteitä, että tunnelmoinnille ei jää tilaa, ja onpa tarinoissa mukana myös pari todella rasistista karikatyyriä. Loppua kohti tilanne paranee etenkin juonien kohdalla. Myös tummaihoiset hahmot katoavat tarinoista, mutta heidän korvaamisensa valkoisilla hahmoilla ei liene nykyvalossa paras tapa reagoida rasismikeskusteluun. Ehkä tässä kohtaa täytyy tyytyä siihen, että 1940-luvun lopulla kyseinen keskustelu on kuitenkin jo ollut olemassa.
Pääosin tästä The Spiritin parhaita tarinoita kasaavasta kirjasta on kuitenkin oltava riemuissaan. Yksittäiset ruudut, joissa Eisner pelaa esimerkiksi valoilla ja varjoilla, väreillä tai perspektiiveillä, ovat mitä luovimpia. Mieleen tulevat aikalaiskollega Carl Barksin tarinat, joita voi yhtä lailla lukea suvereenina viihteenä, tai pysähtyä ihastelemaan lähes jokaisesta tarinasta löytyviä hienonhienoja yksityiskohtia. Ehkäpä Eisner ei ole aivan yhtä luonnonlahjakkuus tarinoiden rytmityksessä kuin Barks, jonka jokainen kertomus soljuu niin vaivatta, mutta ideoissa ja kunnianhimossa sanoisin Eisnerin jopa vetävän pidemmän korren. The Spirit -kokoelmasta huokuu jatkuva halu todella kokeilla sekä sarjakuvamuodon että tekijän oman luovuuden rajoja, tinkimättä tippaakaan lukijaystävällisyydestä. Vaikka on upeaa, että kokoelma on käännetty suomeksi, muutamassa kohtaa harmittelee käännöksen tekstausta, Eisnerin typografiat kun ovat usein puoli ruokaa.
Mielenkiintoistahan The Spiritissä on myös sarjakuvan varhaisiin vuosikymmeniin kuuluva persoonallisuuksien puute. Nimihahmo itsessään, kuten myös suunnilleen kaikki sivuhahmot, ovat melkoisen tyhjiä astioita. Tarinoissa on nähtävissä selkeä yhteys Eisnerin myöhempään tuotantoon siinä, että keskiössä ovat tavallisille ihmisille tapahtuvat eriskummalliset asiat. Eisner ei ole koskaan ollut erikoislaatuisten ihmisten tarinoiden kertoja, ei edes silloin, kun päähenkilö on kuolleeksi luultu naamioitu kostaja kuten Spirit. Maailma ja elämä ovat hänen maailmassaan aivan tarpeeksi outoja, ja on tärkeää, että niiden outouksien kokija on milloin kukakin perustallaaja. Luulen, että tästäkin syystä Spirit siirtyy omassa sarjassaan vuosien edetessä taka-alalle. Eisner löytää vahvuutensa, mikä näkyy alati upeammaksi muuttuvissa tarinoiden kansisivuissa, kerrontatekniikoissa ja vähenevässä tarpeessa pakata tarinat täyteen tappeluita ja takaa-ajoja.
Usein tällaisten kokoelmakirjojen esipuheet ovat aika merkityksettömiä latteuskavalkadeja, mutta täytyy sanoa, että kirjan luettuani ymmärrän, mitä esipuheen kirjoittanut Neil Gaiman tarkoittaa sanoessaan, ettei törmätessään Spirit-tarinoihin ensimmäistä kertaa 1970-luvulla voinut arvata niiden olevan jo silloin kymmeniä vuosia vanhoja. Eisnerin tahto tehdä parempia sarjakuvia pesee monet hänen jälkeensä tulleet pökkelöitsijät aivan selvästi. Ja tämä lausunto tulee bloggaajalta, joka totisesti ei arvosta vanhaa sarjakuvaa vain sen vanhuuden vuoksi. Gaiman toteaa esipuheessa myös, että Eisnerin aikalaiskollegoiden siirtyessä sarjakuvista arvostetumpiin töihin Eisner ei lähtenyt minnekään, sillä hän oli luomassa taidetta. Tässä lausunnossa on mielestäni tarpeetonta pompöösiyttä, sillä Spiritin tarinat ovat ennen kaikkea viihdyttäviä, ja se on niiden keskeinen ansio. Eisner ei vain suostunut aliarvioimaan lukijaa, itseään tai formaattiaan. Oletin puolilaiskasti saavani Spiritiltä lähinnä historian oppitunnin ja ehkä muutaman näpsäkän komposition, mutta ennakkoluuloni todistettiin täysin vääräksi, ja mikäpä sen mukavampaa.
Arvosana: 84/100
The Spirit
Will Eisner, käsikirjoitus ja kuvitus
188 sivua
Egmont Kustannus
Hinta Suomessa 15 €, saatavana vain käytettynä
Hyllyy 
3 vastausta artikkeliin “Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat”