Onpa harmi. Ensimmäistä kertaa bloggausuralla olen tilanteessa, jossa tekstin aloittaminen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ei tunnu lähtevän. Tekstien tuottaminen on vähän sellaista arpapeliä, ja joskus niiden eteen joutuu ponnistelemaan enemmän. Kirjoittamisen helppous ei missään nimessä ole myöskään laatusidonnaista, usein niistä höyryävimmistä pökäleistä on kaikkein vaivattominta pistää ajatukset paperille. Pidän Nissisen töistä kovasti, ja Kehittymättömissä ufoissa on ehdottomasti Nissis-leima, eli siitä ei ole kyse. Lisäksi Kehittymättömät ufot vastaa myös toiseen harvinaiseen kiinnostuksenkohteeseen, monimedialliseen sarjakuvataiteeseen. Kirjan mukana tulee Janne Westerlundin säveltämä soundtrack (sekä cd:nä että vinyylinä), joka kulkee samaa tahtia sarjakuvan kanssa ja on suunniteltu suoranaiseksi taustanauhaksi lukemiselle. Kyllä tässä siis pitäisi olla kirjoitettavaa postauksen verran ihan mennen tullen, mutta jotenkin tämä kokonaisuus jäi minulle valitettavasti osiaan pienemmäksi summaksi.
Kehittymättömät ufot on kertomus suht luuserista punkkarinuori Mika ”Bodari” Liskistä, joka ajautuu tuhannen sattuman kautta keskelle ulkoavaruuden eliöiden invaasiota. Tai no, invaasiosta on vähän kohtalokkaan kuuloista puhua, kun alienit ovat kirjan tittelin mukaisesti melko alkeellista jengiä, ja kaiken lisäksi vielä hyvin rauhaarakastavia. Homma leviää Maasta myös alieneiden kotiplaneetalle ja kiljupunkkarien luolista supervaltojen strategisille pelipöydille. Loppujen lopuksi se, mitä juonessa tapahtuu, olisi suotavasti toki toissijaista Nissisen satiirisessa tyylissä. Tärkeintä ovat piikkien heittely nyky-yhteiskunnan kylkiluiden väliin ja sopiva määrä screwball-komediaa. Hienovaraisuus, kuten saatatte tuostakin päätellä, ei kuulu tämänkään sarjakuvan työkalupakkiin. Ja hyvä niin, Nissinen on parhaimmillaan silloin kun mutkat vedetään lähes absurdistisen suoriksi.
Tähän Kehittymättömät ufot ei kuitenkaan valitettavasti mielestäni täysin kykene. Verrattuna muihin lukemiini Nissisen töihin Kehittymymättömien ufojen kerronnassa on tyhjäkäyntiä ja (tämän sanominen kuulostaa melkoisen hölmöltä) liikaa juonen edistämistä. Tarkoitan tällä sitä, että kun pitää selittää, miten hahmot päätyvät ensin scifijuonen keskelle ja lopulta toiselle planeetalle, niin siihen siirtelyyn kuluu väkisinkin aikaa ja sivuja, joilla on vaikea keskittyä reikäpäiseen satiiriin. Juonella on liikaa merkitystä, että siihen voisi olla keskittymättä, ja liian vähän merkitystä, jotta se auttaisi unohtamaan nuo muut puuttuvat elementit. Tästä syystä Kehittymättömät ufot tuntuu valitettavasti vähän sellaiselta väliinputoajateokselta, jonka anniksi jää pari hauskaa ideaa, hahmoa ja heittoa, mutta harmillisen valju kokonaisvaikutelma ottaen huomioon sen, miten kunnianhimoisesta projektista on kuitenkin selkeästi kyse.
Soundtrack on ilahduttavan monipuolinen, joskin jäin miettimään sitä, onko perusteltua sitoa se näin tiukasti kirjan tapahtumiin. Kappaleiden tunnelmat ja tyylit vaihtelevat sen mukaan, mitä sarjakuvassa kulloinkin tapahtuu, ja mukaan on myös upotettu joitain repliikkejä sarjakuvasta saamaan lisää painoarvoa. Toisaalta, jos sarjista yrittää lukea yhtä aikaa taustanauhaa kuunnellen, on lähes mahdotonta synkronoida oma lukutahti täydellisesti sävellyksiin. Tällainen aiheuttaa ainakin itselleni sellaista ocd-stressiä, että siinä menisi pilalle sekä sarjakuva että sävellys. Päätinkin itse lukea sarjiksen sarjiksena ja kuunnella soundtrackin erikseen. Tämä ei varmaankaan ole tekijäduon suunnittelema taideteoksen kokemistapa, mutta en keksinyt mitään muutakaan, mikä sallisi minun keskittyä toivomallani tavalla. Sarjista lukiessa on kuitenkin poikkeuksetta pysähdyttävä silloin tällöin tutkimaan ruutuja, kompositioita, yksityiskohtia ja sen sellaisia, ja tämän elementin riisuminen sarjiksen lukemisesta tuntuisi jotenkin suorastaan julmalta. En halua tehdä sellaista itselleni.
Minulle Jyrki Nissisen suurin saavutus sarjakuvantekijänä lienee kuitenkin se, että hän on suurin piirtein Suomen siteerattavin taiteilija. Omiin ikivihreisiin suosikkeihin kuuluvat mm. suomalaisuuden mm-kisat, joiden lajit ovat perunan syönti, kännissä ruikuttaminen ja tottelevaisuudella ylpeily, tai sitten kahden moottorikelkkapoliisin käymä dialogi Borgtronista: ”Tsiigaa tuota! Mies ja jänis piirtävät lumeen munan kuvaa!” ”Hävytön juttu, mennään hakkaamaan!” Classic shit. Tässä mielessä Kehittymättömät ufot onnistuu, sillä vaikka sarjakuvasta unohtaisi kaiken muun, ufokansan elämänohjemantra ”Nuijat, muijat ja nussiminen” on legenda jo syntyessään. Viimeistään soundtrackin korvamatoraita pitää huolen siitä, että tämä jää muistiin kuin Vuorisaarna, paitsi että sata kertaa paremmin. Lisäksi Bodarin veljen Ronin tv-show Rokkiremontista löytyy paljon huoneentaulumateriaalia.
Fakta on kuitenkin se, että syystä tai toistesta Kehittymättömät ufot pysäytti lukemiseni useammaksi viikoksi. Siis siitä syystä, että yleensä aloitan uuden sarjiksen lukemisen vasta, kun olen kirjoittanut vanhasta, jotteivät ajatukset mene sekaisin, ja tahmasin tämän tekstin kanssa varmaan kolme viikkoa. Eikä kyse ole siitä, että itse kirjoittaminen olisi ollut erityisen vaikeaa. Ei vain jotenkin huvittanut. En löytänyt tästä sarjiksesta mitään niin hauskaa kulmaa, että se olisi motivoinut avaamaan tekstidokumentin, vaan tässä piti puristaa ihan vanhasta ”teksti oli tällainen, ja tätä mieltä olin siitä”. En tiedä, näkyvätkö tuollaiset tekstinyanssit lukijalle, mutta itse kyllä tunnistan nämä työvoitot niistä flow-blogauksista. Suosittelen Jyrki Nissistä kaikille, mutta ehkä aloittaisin itse jostain muusta teoksesta ja jatkaisin tällä, kun ensirakastuminen on jo suoritettu.
Arvosana: 65/100
Kehittymättömät ufot
Jyrki Nissinen, käsikirjoitus ja kuvitus – Janne Westerlund, musiikki
208 sivua
Zum Teufel
Hinta Suomessa 45 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi”