Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy

No niin, vielä yksi Junji Ito -kauhumanga ja sitten hetken tauko näistä. Tomien myötä Hyllyyssä onkin varmaan katettu kaikki Iton tunnetuimmat teokset, joten on ihan hyvä aika hengähtää. Tomie on myös erinomainen koonti tähänastisista Ito-kokemuksista, sillä se on Iton pitkäaikaisimpana sarjana myös hyvä läpileikkaus tekijän kehityksestä vuosien saatossa. Aiemmissa Ito-teksteissä heränneisiin kysymyksiin voidaan siis mahdollisesti saada joitain vastauksia, joskaan ei toki kaikkia. Kauhuunhan kuuluu olennaisesti myös selittämätön ja tuntematon, niin ehkä tekijälläkin täytyy olla oikeus siihen. Tomie on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka Ito on julkaissut alun perin vuosina 1987-2000. Kertomusten yhteydessä Iton tyylin kehittyminen on selvää, ja edellisen Frankenstein-kirjan kohdalla ihmettelemäni parhaan terän puuttuminen näyttäisi selittyvän vanhempana materiaalina. Tomiekin paranee loppua kohden, vaikka ihan tyhmästä jutustahan tässä koko ajan on kyse.

Tomie on tarinoita yhdistävä henkilö, satumaisen kaunis nuori nainen, joka saa miehet ympärillään sekoamaan. Ensin he ovat valmiit tappamaan toisensa ja muut naiset ympäriltään saadakseen Tomien huomion, ja lopulta mania ajaa heidät myös tappamaan ja paloittelemaan Tomien. Tällä vain ei ole tapana kuolla, vaan Tomie herää aina uudestaan henkiin ja jokaisesta irtihakatusta ruumiinosasta kasvaa uusi Tomie. Osa tarinoista liittyy löyhästi toisiinsa ja niissä seikkailee samoja henkilöitä, mutta suurimmaksi osaksi Tomiessa on kyse siitä, miten monta karmivaa sovellusta Ito keksii Tomien alkuasetelmasta. Ja hyvä niin, sillä jatkuvuus episodien välillä heikentää Tomien terää useimmissa tapauksissa. Iton kauhu perustuu painajaiskuville ja niiden paljastamiselle, yleensä tarinoiden lopussa. Jos hahmot täytyy saada selviämään vielä seuraavaan tarinaan, jää yksittäisen episodin iskuvoima usein heikommaksi, kuten valittelin aiemmin esimerkiksi Oshikiri-tarinoidenkin yhteydessä.

Iton ensimmäinen julkaistu mangatarina on ollut nimenomaan Tomie-tarina. Hän on saanut Tomien ensimmäisellä luvulla kunniamaininnan japanilaisessa kauhusarjakuvakilpailussa ja siitä ura on lähtenyt liikkeelle. Alkupuolella tunnelma vielä hieman haparoikin. Kauhuelementit ovat sekoittuneet teinidraamaan ja tarinoille haetaan mielestäni tarpeetonta jatkuvuutta. Kun Ito löytää Tomien mahdollisuudet kuten riippumattomuuden kronologiasta tai toistuvista hahmoista, alkaa sarja todella viihdyttää. Alkupuoliskolla kirjaa huokailin paljonkin sitä, että onneksi ihan heti ei tarvitse lukea lisää Itoa, mutta kun tarina taittui, kävi selväksi, että uupuminen johtui enemmän heikoista tarinoista kuin kauhusta tai Itosta itsestään. Kun häiritsevyydessä päästään tarpeeksi korkealle, alkaa Tomie viihdyttää ihan kunnolla. Lopussa Itolla on jälleen tarve saada kertomukselle jonkinlainen päätös, mikä tylsyttää kauhun parhaimman terän, mutta silti on selvää, että tekijä on kehittynyt huomattavasti taitavammaksi tarinankertojaksi kuin kirjan alkupuolella.

Parhainakin hetkinä Tomien hohtoa laskee hieman sukupuoliroolien pohdinta. Valittelin tätä samaa ilmiötä jo ensimmäisen lukemani Ito-teoksen kohdalla (joka toki oli Tomieta uudempaa materiaalia, mutta yhtä kaikki), eli sitä, miten Iton maailmassa kauhu, väärät asiat ja ongelmat lähtevät aina liikkeelle naisista. Tarinoissa on paljon todella ulkonäkökeskeisiä motiiveja, ja Tomienkin tärkein luonteenpiirre on hänen kauneudestaan kumpuava ylimielisyys ja halveksunta. On ehkä myös melkoisen arveluttavaa tarinasta toiseen toistaa asetelmaa, jossa nainen ajaa miehet tekemään väkivaltaa häntä kohtaan niin, että miehet eivät itse siihen voi vaikuttaa. Joku voisi kutsua tätä jopa parisuhdeväkivalta-apologiaksi. Toki, pidän edelleen kiinni siitä väitteestä, että kauhun kuuluukin flirttailla sopimattomien ja tabujen aiheiden kanssa ja haastaa ajatusta siitä, millaisia tarinoita on sovinnaista kertoa. Tuntuupa välillä vain siltä, että yllämainitut elementit eivät ole sarjakuvassa haastaakseen mitään, vaan ovat vain kulttuuriin sisäänrakennetun sovinismin ja misogynian tuotteita. Näin negatiivinen fiilis ei kuitenkaan määritä Tomieta, vaan nousee mieleen vain ajoittain. Puhtoinen Tomie ei missään nimessä ole, mutta mielestäni siitä on mahdollista silti nauttia kauhukertomuksena. Ongelmallisuus on vain osa sitä, niin kuin se on valitettavan montaa muutakin taideteosta.

Tomie on mitä ilmeisimmin japanilaisessa popkulttuurissa melkoisen suuri ilmiö. Sarjakuvan pohjalta on tehty iso nippu elokuvia ja tv-sarjaa. Ja ei se sinänsä ihme ole, konsepti on helposti ja nopeasti selitettävä ja sallii paljon sovelluksia. Osa tarinoista on aidosti hyvin karmivia ja/tai ällöttäviä, mutta kauhulle ominaisesti pinnan alta paljastuu myös tosi paljon ihan hölmöjä juttuja. Tomieta voi varmasti siis lukea parillakin tapaa, joko vakavasti tai pilke silmäkulmassa. Koska konsepti on lähtökohtaisesti hieman höpsö, sillä ei myöskään ole paljonkaan rajoituksia. Mitä vain voi tapahtua, ja onneksi muutamaan otteeseen tapahtuukin. Lukijan riemuhan on suurimmillaan silloin, kun tarina vie paikkaan, jota ei osannut tai kehdannut odottaa. Tomien perusteella sanoisin, että Ito on kehittynyt tässä uransa aikana, ja siksi hänen vahvimmat teoksensa löytyvät hieman myöhemmältä uralta. Tomie on kuitenkin erittäin kiinnostava läpileikkaus kehittyvään tyyliin ja lisä Ito-kirjastoon.