Enpä olisi arvannut vielä puolisen vuotta sitten, että näin sanoisin, mutta nyt olen hetkeksi lukenut riittävästi toisesta maailmansodasta japanilaisten näkökulmasta. Lähestymistapa, joka oli tuohon saakka minulle lähes tuntematon on yhtäkkiä hallinnut sarjakuvalukemistoani hämmentävän paljon. Homma alkoi tietysti Showan edellisosalla, jossa koko kirjan mitta käsitellään sodan etenemistä ja tapahtumia. Siitä jatkoin saman tekijän, eli Shigeru Mizukin erilliseen sotaromaaniin Onward Towards Our Noble Deaths, jonka jälkeen vuorossa oli Osamu Tezukan Message to Adolf. Nyt, Showan kolmannen osan kohdalla, josta siitäkin reilusti yli puolet keskittyy sodan aikaan, tunnen tarvetta sanoa ääneen, että muutkin aiheet kelpaisivat jo hiljalleen. Onneksi tämänkertainen Showa pääsee vihdoin yli sodasta, vaikka ymmärrän hyvin myös, miksi sitä oli käsiteltävä perusteellisesti.
Formaatti kirjassa pysyy edellisosista tuttuna: Mizuki kuljettaa rinnakkain Japanin yhteiskunnallista ja poliittista kehitystä, sekä omia kokemuksiaan niiden aikana. Isoja muutoksia ja poliittisten kabinettien puuhastelua kommentoi rottamies-hahmoinen kertoja, ja henkilökohtaisia kokemuksia Mizuki tarkastelee sekä oman henkilöhahmonsa että sarjakuvaa tekevän taiteilijan äänen kautta. Kun asiaa miettii tarkemmin, niin Showan kertojahimmeli on itse asiassa aika monimutkainen. Historia, kommentaari, elämäkerralliset kokemukset ja kaiken tämän subjektiivinen näyttäytyminen taiteellisen tulkinnan kautta muodostavat melkoisen kiehtovan kokonaisuuden, joka pysyy hyvin kasassa, löytää tapahtumien heinäsuovasta olennaiset neulat, sekä kannustaa lukijaa suhtautumaan niin viralliseen historiankirjoitukseen kuin Showan tulkintaankin kriittisesti. Tämä siivitti minut muutenkin miettimään tämän Showan osan aikana ennen kaikkea narratiiveja, joita historiasta tykätään kirjoittaa.
Tässä osassa Japani joutuu nöyrtymään. Epäpätevä sodanjohto ja poliittinen johto pyrkii harhaisesti pyristelemään ylivoimaista vihollista vastaan, mutta Mizukin kerronnassa kaikille on selvää jo yli vuosi ennen sodan päättymistä, kuka voittaa ja kuka häviää. Showan kolmososa käsittelee hyvin paljon samoja teemoja kuin Onward Towards Our Noble Deaths, eli johdon pakkomiellettä saavuttaa ”kunniakkaat tappiot”, mikä tarkoittaa aivan järjettömien itsemurhatehtävien käskemistä kerta toisensa jälkeen. Kertomus sodasta on siis maan johdolle aivan erilainen kuin sotaa käyville sotilaille tai heidän läheisilleen. Sisällössä on paljon ihan suoranaista toistoa, mutta samaan aikaan on helppo ymmärtää, miten suuri järkytys Mizukille on ollut tulla maansa pettämäksi. Tajuta, että kukaan hänen puolellaan olevista tahoista ei oikeasti välitä hänestä. Vaikka hänen tyylinsä käsitellä asiaa on rauhallinen, joskus jopa kevyt tai huoleton, paistaa taustalta valtaisa trauma ja katkeruus. Tämä ei varmasti ole myöskään puhtaasti henkilökohtainen kokemus, vaan kansallinen sellainen, joten ymmärrän että kysyntää prosessointiavulle on Japanissa ollut.
Onneksi ihan koko kirjaa ei tarvitse kahlata käyden läpi Tyynenmeren toinen toistaan turhauttavampia taisteluita, vaan päästään keskittymään myös jo Japanin uudelleenrakennukseen sotien jälkeen. Tässä Mizukin korostama mielenkiintoinen narratiivi on se, että Yhdysvallat, joka kontrolloi Japania sodan jälkeiset vuodet, halusi heikentää maan sotilaallista mahtia, joten se kirjoitti maalle ryppään uusia lakeja, jotka mm. lisäsivät sananvapautta, työntekijöiden järjestäytymisvapautta ja poliittisten aatteiden vapautta. Ajatus oli luonnollisesti, että tällöin sosialismi valtaa alaa ja heikentää Japania. Sivutuotteena uudistuksille tuli kuitenkin myös lisääntyvää hyvinvointia ja humaanimpi ilmapiiri. Toki täytyy huomioida, että hyvinvoinnin lisääntymisestä oli suuressa vastuussa myös Japanin rooli Yhdysvaltain varustajana esim. Korean sodan aikana. Sota puolestaan vaikutti siihen, että Yhdysvaltojen suhtautuminen kommunisteihin jyrkkeni yhtä nopeasti kuin se oli suopeutunutkin, ja jo 1950-luvun puolivälissä sosialisteja kitkettiin hallinnosta ja yhteiskunnalliset jännitteet olivat huipussaan.
Heiluriliikkeet, nykiminen ja kaikenlainen sattumankauppa, joka Japankinkin historiaa leimaa, kuvautuu hyvin Mizukin tyylissä, joka yhdistelee vanhojen dokumenttien realismia lähes pilapiirrosmaiseen karikatyrismiin. Showa ei koskaan irvaile tai vitsaile vakavien aiheidensa kustannuksella, mutta silti villisti vaihtelevat tyylit ja näkökulmat tuovat kaikkeen jotenkin narrimaisen tunnelman. Mikään ei ole kellään hallussa, mutta hauskojen sattumusten sijaan siitä seuraa inhimillistä kärsimystä ja epävarmuutta. Mizuki rakastaa selvästi kotimaataan, mutta juuri siksi hän suomii sen historiaa armotta. Hän ei surkuttele omaa (aivan naurettavan kovaa) kohtaloaan, vaan osoittaa sympatiansa koko kansalle. Odotan mielenkiinnolla Showan viimeistä osaa, joka kertaa Japanin nousun talousmahdiksi, sillä en malta odottaa, mitä näkökulmia eittämättä erittäin tarkkanäköinen Mizuki siinä tarjoilee. Toivottavasti sodan tapahtumien kertaukset ovat suoneet hänelle ja japanilaisille lukijoille jonkinlaista mielenrauhaa. Meille, joille tämä puoli historiaa on todennäköisesti paljon vieraampi, suosittelen Showan sotaosuuksien ja Onward Towards Our Noble Deathsin porrastamista selkeästi erikseen, tai sitten yhtenä kokonaisuutena lukemista. Kaikkein epäkiitollisin tuntuu olevan tämä itse valitsemani ”ei tarpeeksi kaukana unohtuakseen, mutta ei tarpeeksi lähellä nivoutuakseen yhdeksi” -lukuväli.
Arvosana: 75/100
Showa – A History of Japan 1944-1953
Shigeru Mizuki, käsikirjoitus ja kuvitus
540 sivua
Drawn & Quarterly
Hinta Suomessa 23-28 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Showa – A History of Japan 1944-1953”