En oikeastaan tiedä, mitä minä voisin, tai mitä minun edes pitäisi, sanoa Liv Strömquistin Suomen-läpimurtosarjakuvasta Kielletty hedelmä. Kun on ensin lukenut lähes 150 sivua todistusaineistoa siitä, että ei oikeastaan tiedä mitään vulvista, vaginoista, klitoriksista, kuukautisista, orgasmeista ja näihin liittyvästä historiasta, niin luottamus lähteä kirjoittamaan blogitekstiä on aika matalalla. Se on varmaan siis ihan oikein, älkää käsittäkö väärin. Kun tuossa aprikoin, että kannattaakohan suutaan avata lainkaan vai teenkö vain itsestäni pellen, niin olin varmaan askelen lähempänä ymmärtää sitä kokemusta, johon moni vähemmän etuoikeutettu henkilö päätyy ihan normiarjessa. Kun omaa tietoa ja mielipiteitä vähätellään, niin helposti siihen alkaa uskoa, oli aihetta tai ei.
Minun kyvykkyydessäni arvioida genitaalitietokirjan sisältöä se vähättely on varmaan ihan paikallaan. Kuten totesin, todistusaineisto tietojeni vajavaisuudesta oli aika kiistatonta. Mutta kun koin valkoisen cisheteromiehen itseluottamukseni hetkellisesti kadonneen, oli se jotenkin aika opettavainen ja ajatuksia kirkastava hetki. Tästä näkökulmasta Kielletty hedelmä, joskin sarjakuvaksi aika raskaslukuinen ja epäsarjakuvamainen, on ihan pakollista luettavaa jokaiselle, joka katsoo asiakseen mitenkään kommentoida sukupuolten välistä tasa-arvoa, seksuaalioikeuksia tai oikeastaan mitään itsemääräämisoikeuteen liittyvää.
Strömquistiahan on tässä blogissa luettu aiemmin yhden kirjan verran, ja nyt oli korkea aika tarttua toiseen. Järjestys on toki hieman takaperoinen, mutta näissä kirjoissa se, mistä aloittaa, on oikeastaan aika sama. Kielletyn hedelmän formaatti on sama kuin Einsteinin vaimonkin, eli kokoelma tekijän lyhyitä, informatiivisia sarjakuvia valitun teeman ympäriltä. Einsteinin vaimossa se teema oli miesten vuosisatojen saatossa piiloon kirjoittama naisten historia, Kielletyssä hedelmässä puolestaan jalkovälipolitiikka ja kaikki siihen liittyvät, todella kieroutuneet sortomekanismit. Asia on painavaa ja vimmaisesti esitettyä. Strömquist osaa todella käyttää ääntään. Samaan aikaan Kielletty hedelmä tuntuu kuitenkin melkoisen raskaalta tavalla, joka alkaa jossain kohtaa häiritä sen vaikuttavuutta.
Mielenkiintoinen jaettu kokemus, jonka olen monelta tekijän teoksia lukeneelta kuullut, on se, että ensimmäinen Strömquist-elämys, oli se julkaistuista teoksista mikä vain, on yleensä ollut valtavan vaikuttava. Seuraaviin se ei ole kuitenkaan enää siirtynyt samalla tavoin. Kun on kokenut ns. Strömquist-herätyksen kertaalleen, ei sitä voi enää kokea ensi kertaa uudestaan. Tämän ilmiön olemassaolon tiedostaen on siis vaikea sanoa, onko Kielletyssä hedelmässä todella niitä puutteita, joita en Einsteinin vaimossa tunnistanut. Onko Strömquistin tyyli muuttunut, vai olenko minä? Kumman on vastuu siitä, että Kielletty hedelmä ei imaissut mukaansa yhtä vimmaisesti, että sen kaavamaisuus alkoi tuntua heikkoudelta vahvuuden sijaan tai että sen huumori ei leikannut terävän asiasisällön läpi yhtä osuvasti kuin aiemmin? Kovin vaikea sanoa. Nämä ovat kuitenkin kaikki kritiikkejä, joita lukiessani mielessäni pyörittelin. Tekisi mieleni sanoa, että Einsteinin vaimon sarjakuvissa on havaittavissa tekijän harjaantuminen: tarinat kulkevat soljuvammin ja läpät tuntuvat tuoreemmilta. Samaan aikaan se kuitenkin voi olla myös yllä kuvaillun harhan aikaansaannosta, mene ja tiedä. Tästä pitäisi varmaan keskustella laajemman porukan kesken, jotta ilmiö ei jäisi ihan ”omassa elämässäni olen itse itseäni havainnoinut” -autoetnografiahöpöttelyn tasolle.
Ja toki, edelleen on ihan hyvä tiedostaa, että Strömquistin agenda on hyvin selkeä. Narratiiviin ei mahduteta pääteesejä kyseenalaistavia, kriittisiä näkökulmia ja aina välillä lukemisesta tulee sellainen fiilis, että kaikki nämä yksityiskohdat eivät välttämättä kestäisi aivan kamalan tarkkaa lisätutkimista. Ei kirjoissa siis varmastikaan yhtään valhetta ole, ja lähdeviitteet on merkitty niihin järjestelmällisesti, mutta tapa jolla Strömquist muotoilee asiat on toki se kärkkäin, provosoivin ja narrimaisin mahdollinen. Kuten aiemmassakin arviossa totesin, Strömquist saarnaa tietyllä tapaa omalle kuorolleen, mutta hänen asiantuntemuksensa ja perehtyneisyytensä tarjoavat silti uusia näkökulmia. Strömquistin kirjoja kannattaa jokaisen lukea, mutta oppimateriaaleina en silti niitä rupeaisi käyttämään.
Tärkeämpää kuin yksittäiset anekdootit ovatkin aina kirjojen suuremmat teemat, jotka osoittavat sitä, miten syvälle juurtunutta epätasa-arvo edistyksellisinäkin pidetyissä kulttuureissa edelleen on. Ne rohkaisevat puhumaan asioista, joista ei ehkä aiemmin ole uskaltanut puhua joko häveliäisyyttään tai itseluottamuksen puutettaan ja nakertavat ruohonjuuritasolta lähtien sitä hegemoniaa, joka meitä rajoittaa. Tai sitten vaan johtavat vaivaannuttaviin hiljaisuuksiin baaripöydässä, kun innostut paasaamaan klitoristutkimuksen vähäisyydestä ystävälle, joka vain halusi kertoa viimeisestä lomareissustaan. Mutta se on Strömquistin vahvuus: hän sytyttää herkästi tulen perseen alle ja lukijalle tulee sellainen olo, että tämä vanha homma nyt ei vaan enää vetele ja siitä on nyt puhuttava, lomareissut be damned. Ja sen on varmaan myös paras testamentti näiden sarjakuvien voimalle ja tekijänsä ammattitaidolle.
Arvosana: 80/100
Kielletty hedelmä
Liv Strömquist, käsikirjoitus ja kuvitus
143 sivua
Kustannusosakeyhtiö Sammakko
Hinta Suomessa 17-20 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 