Kuten aiemmin on pariin otteeseen käynyt ilmi, niin tässä blogissa, kuten monessa muussakin paikassa arvostetaan Junji Itoa ja hänen suvereenia kykyään luoda kuumotuksia kauhusarjakuvaan. Tein pari viikkoa takaperin jo perinteeksi muodostuneen kesälukemissatsiostoksen Turun Sarjakuvakaupasta (keksinköhän aiemmin käyttämättömän yhdyssanan tuossa), ja nappasin mukaan myös pari Itoa. Ensimmäisenä käteen etsiytyi viime vuoden Eisnereissä sarjakuvasovitus-palkinnon pokannut Frankenstein. Vaikka englanninkielinen laitos ilmestyi vasta 2018, on materiaali 1990-luvulta. Siispä ensireaktioni siitä, että Iton kauhukynä olisi tylsynyt, ei voi pitää paikkaansa. Joko odotukseni olivat kohtuuttomat, tai sitten kirja on todiste siitä, ettei Itokaan aivan joka tarinalla onnistu hiipimään niin ihon alle. Nimitarinalta nyt en välttämättä mitään konkreettisia kauhunväristyksiä odottanutkaan, ja siinä tunnelma on sitä mitä tilattiinkin, mutta muussa materiaalissa tunnelma rakentuu jotenkin epätasaisesti ja monet kohdat tuntuvat ikävästi läpijuostuilta.
Vaikka tämä kirja siis myydäänkin puhtaasti Frankensteinilla, käsittää nimitarina hieman alle puolet kirjan sisällöstä. Lisäksi paketista löytyy kuusiosainen Oshikiri-kertomus, jossa teini-ikäinen Oshikiri törmää kaikenlaiseen todella häiriintyneeseen ja pelottavaan joka puolella elämäänsä, pari irrallista kauhulyhäriä sekä kaksi muutaman sivun kertomusta Iton perheen koira Boss Non-Nonista.
Frankenstein on alkuperäisteokselle hyvin uskollinen adaptaatio, jossa hahmot ja tapahtumat pysyvät Mary Shelleyn kertoman mukaisina. Iton vahvuus on toki harvinaisen lihaisan kauhukertomuksen vielä lihaisammaksi tekemisessä. Ruumiinosien hankkiminen, kasaaminen ja itse hirviö ovat kertomuksen pihvejä. Oikeanlaista tunnelmaa ja kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta onnistutaan tavoittamaan melko mukavasti muutamaan otteeseen kuten hirviön herätessä ensi kertaa. Harmitusta jää aiheuttamaan aiemminkin Frankensteinissa vaivannut asia, eli ohuet henkilöhahmot. Frankensteinin tarinassa on pitkälti kyse siitä kuinka pakkomielteensä ajama Victor Frankenstein menettää manialleen kaiken, mutta menetyksillä ei Iton(kaan) käsissä ole valtavaa painoa. Tähän kuitenkin osasin varautua tulkintoja tarinasta aiemminkin kokeneena. Ito osaa siis lisätä tehoja Frankensteinin shokeeraavimpiin elementteihin, mutta tunneresonanssi ei valitettavasti toimita aivan samalla tasolla. Silti tulkinta on tyylikäs ja lukemisen arvoinen.
Oshikirissa Ito sitten palaa lukijoille tutuimpaan asetelmaansa: japanilaiseen yhteiskuntaan, nuoriin päähenkilöihin ja heille tapahtuviin kamaluuksiin. Toru Oshikiri on yläasteikäinen koululaispoika, jonka vanhemmat ovat työmatkalla ulkomailla ja Toru on jäänyt asuttamaan perheen valtavaa ja kolkkoa asuntoa yksin. Pian hänen ympärillään alkaa tapahtua kummia: talossa kuuluu outoja ääniä, pihalla näkyy hämäriä hahmoja ja talon mailta alkaa löytyä tuoreita hautoja. Oshikirille tutut ihmiset tuntuvat käyttäytyvän todella kummallisesti. Hiljalleen selviää, että perheen asunto on ulottuvuuksien risteyskohta, jossa normaalisti toistensa ulottumattomissa pysyvät hahmot ja tapahtuvat joutuvat kasvokkain. Kuuteen tarinaan jaettu Oshikiri-tarina tavoittaa pariin otteeseen Iton parhaan vahvuuden, kuumotuksen sivun kääntämisessä. Kun tietää, että sieltä tulee jotain pahaa eikä voi lainkaan arvata mitä. Näitä fiiliksiä kaipasin kirjaa lukiessani eniten, ja niitä oli kuitenkin tarjolla valitettavan vähän. Toinen sekä Oshikiriä että sen jälkeen tulevia irrallisia lyhäreitä yhdistää kummallisen töksähtävä tarinan päättäminen. Sivunkääntökuumotus hiipii lukijan selkärankaan, seuraavalta aukeamalta paljastuu jokin painajaisnäky ja ilmoitus tarinan loppumisesta. Jotenkin muistelisin Iton kauhun olleen aina myöskin mässäilevää ja hirveyksistä kaiken lypsävää. Tätä fiilistä Frankenstein-kirjan tarinat eivät oikein tarjoa, harmillisesti.
Jäin kyllä kovasti miettimään lukiessani myös sitä, onko mielikuvani Iton töistä värittynyt nostalgiseksi. Ei siitä nyt niin kauhean kauaa ole kun ensimmäisen Itoni luin, ja silloin ne kaikki tavaramerkit iskivät kuin mikäkin svengaava hirvi. Nyt kun niitä osaa jo odottaa, onko niin, että samanlaisten säväreiden saavuttaminen ei enää yksinkertaisesti ole mahdollista? Täytyykö minun kalibroida odotukseni Itoon uudelleen nauttiakseni niistä tulevaisuudessakin? Voisiko näin ylistetty tekijä olla sittenkin rajallisen temppuvalikoiman poni? No, ei hänen suvereniteettiaan tässä ehkä tarvitse vielä kyseenalaistamaan ryhtyä. Iton jättämä jälki ei kuitenkaan ole ollut mikään ainutkertainen salamanisku, vaan toistaiseksi kaikki käsiini eksyneet teokset ovat tuntuneet oikealla tavalla vääriltä. Frankenstein oli ensimmäinen, jossa kattaus tuntui haaleammalta ja heikommin maustetulta. Täytyisi varmaan palata esimerkiksi Fragments of Horrorin pariin uudemman kerran, jotta toden teolla voisi arvioida, oliko ensirakkaus vain uutuuden huumaa. Väittäisin kyllä, että Frankenstein-kirjan alkuperäismateriaalin ongelma on selkeästi tarinoiden lähtökohdissa. Huonot ideat saavat liikaa tilaa ja hyvät liian vähän.
No, muistutan nyt kuitenkin lopuksi, että ei tässäkään huonosta kauhusarjakuvasta ole kyse, olisinpahan vain toivonut parempaa. Ja nimitarina on kaikin puolin erittäin mielenkiintoinen ja yhdistää kaksi kauhun eri aikakausien helmeä toisiinsa tavalla, jota on ilahduttavaa ja nautinnollista todistaa. Itse kuitenkin toivoin, että olisi päässyt kirjan kanssa oikeasti vähän pelkäämään, sillä Iton lisäksi hyvin harva sarjakuvantekijä onnistuu aidosti pelottamaan lukijaa. Suurin osa kauhusarjakuvista on kauhukuvastoa ilman aitoa tunnetta, ja normaalisti Ito on kyennyt asettumaan tämän massan yläpuolelle. Frankenstein-kirja jää valitettavan suurelta osin samalle keskitasolle jota tekijän muu tuotanto saa katsella alaspäin.
Arvosana: 75/100
Frankenstein
Junji Ito, käsikirjoitus ja kuvitus
408 sivua
Viz Media
Hinta Suomessa 21-26 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Frankenstein – Tunnelma osuu kohdilleen vain hetkittäin”