Arvio: Sontaa – Supertiivistetty ja tarkkanäköinen vihatrippi

Sontaa_kansi

Lukiessani Sontaa-teosta minulle tuli yhtäkkiä mieleen tuokiokuva jostain viiden vuoden takaa. Yksi kaveri kuvaili silloin miten yksi sen suosikkiasioita Helsingin keskustassa liikkuessa on blaastata metallia kuulokkeista ja vihata ihan älyttömästi jokaista vastaantulijaa. Silloin muistan ajatelleeni, että ymmärrän kyllä sen vihaamisen viehätyksen, mutta se on tosi kuluttava tapa pärjätä. Jatkuva intensiivivihaaminen vie tosi paljon energiaa, ja siksi en itse jaksa kauhean usein sitä tehdä. Toisaalta joskus tuntuu vaan siltä, että vihaaminen on ainoa vaihtoehto, ja silloin kannattaa sitten vihata kunnolla. Sellaisessa puolitien vihaamisessa saa vaan kaikki haitat ilman mitään hyötyjä. Tämä tuli mieleen siksi, että Ulla Donnerin kuvaama maailma ja hahmot Sontaassa tiivistävät herkullisesti kaiken sen, mitä täällä pääkaupungin juppikuplassa pitääkin vihata. Sontaa on juuri sopivan mittainen sellaiseen puolen tunnin tiivistettyyn vihaamiseen, jonka jälkeen on sitten vähän puhdistuneempi olo, toivottavasti.

Nykyajan (some)viestinnässä on nähdäkseni kaksi vallalla olevaa narratiivia, joiden kautta omaa elämää selostetaan ja dokumentoidaan. Joko täytyy olla sellainen yltiöpositiivinen tsemppaaja, jolla soi Elastinen taustalla, ja millään ei ole oikeasti mitään arvoa koska kaikki on huikeaa ja parasta eli mikään ei ole. Tai sitten täytyy olla se näköalaton, totaalisen nihilismin syövyttämä itseinhoinen paska, joka löytää tuen siitä että kavereiden kanssa postaillaan meemejä siitä miten hirveä maailma ja kaikki siinä on. Näistä jälkimmäinen on luonnollisesti paljon mielenkiintoisempi, hauskempi ja siedettävämpi, mutta siihenkin sisältyy puutumisen riski. Siksi sekin on hyvä annostella tehopiikkeihin, mikä onnistuu Sontaan kaltaisten teosten avulla. Teoksen maailmankuva on sen verran kyyninen, että paljon pidempänä annoksena sitä ei jaksaisikaan. Päähenkilöt eivät ole pahoja ihmisiä, mutta eivät erityisen pidettäviäkään. Sontaa on niin vahvaksi uutettu, että jokainen sivu on kuin kupillinen espressoa.

Sarjakuva-Finlandia-voittajana Sontaasta on toki myös kirjoitettu melko paljon, joten pidetään juonikuvaus lyhyenä. Kyse on mainostoimistomaailmaan sijoittuvasta tarinasta, jossa työskennellään ihan eläimenä uuden perunaproteiinimakkaran lanseerauksen parissa. Samaan aikaan potkut kummittelevat jatkuvasti jokaisen takaraivossa ja innostus perunaproteiiniin ei ole kaikilla kamalan vilpitöntä, perunassa kun ei esim. ole hirveästi proteiinia. Porukka lähtee työpäivän jälkeen afterworkeille ja käy keskusteluissa läpi kaupunkilaista oravanpyöräelämää, joka ei monelta osin tunnu kovin onnelliselta ja tasapainoiselta, mutta kaikki sitä kuitenkin tavoittelevat. Rahan puute, jatkuva kiire, stressi ja ikävät ihmiset ovat esillä jatkuvasti, mutta samalla kierrettä ruokitaan hengaamalla trendikkäissä baareissa ja vertailemalla omaa elämää toisten vastaaviin tauotta. Sontaa on jatkuvasti läsnä monenlaista, ja osan siitä Donner esittää rivien väleissä ja osan hyvinkin konkreettisesti. Sontaa tasapainoilee hauskasti symbolisen taidesarjakuvan ja suoraviivaisen satiirikerronnan välillä niin, että lukiessa joutuu tuon tuosta hämmästymään, kun huomaa lukevansa jotain sellaista mitä ei edellissivulla olisi vielä tullut mieleenkään odottaa.

Itselleni Sontaa on kivuliasta luettavaa myös siksi, että se liippaa niin läheltä elämääni. Hahmot ovat toki karikatyyrejä, mutta mieleeni tulvi kymmeniä tuokiokuvia juuri tuollaisista baareista ja vastaavista keskusteluista, dialogiksi naamioidusta pätemisestä ja liberalismiksi naamioidusta elitismistä. Karrikoitu satiiri on kuitenkin juuri omiaan osoittamaan niitä ongelmia, joita ei välttämättä ongelmiksi ole aiemmin huomannut mieltää. Toki täytyy ottaa huomioon myös se, että Sontaa on vahvasti naisnäkökulmasta kerrottu tarina, johon minulla on vähemmän samaistumispintaa, mutta samaan aikaan kerronta on niin uskottavaa, että hahmojen kenkiin voi helposti asettua. Tasa-arvon ja edistyksellisyyden varjolla toteutettua lääppimistä ja ahdistelua tapahtuu varmasti, ja Sontaa käsittelee myös sitä suoraan silmiin katsoen. Kirja ei tunnu saarnaavalta, mutta se pakottaa lukijan tuijottamaan hipsterikuplaa suoraan siihen kohtaan, johon tuijottaminen on epämukavinta. Tässä mielessä Sontaa muistutti minua hieman esimerkiksi BTTM FDRS -sarjakuvasta. Tosin, vaikka BTTM FDRS on satiirista kauhua, Sontaa on näistä kahdesta se vielä inhorealistisempi ja täydemmäksi vastenmielisyyttä ladattu.

Tuo väkeväksi tislattu kerronta on ehkä myös Sontaan suurin ongelmakohta. Sarjakuva alkaa tuntua todella tuhdilta, ja Sontaa saa aikaan tietynlaisen henkisen ähkyn melkoisen nopeasti. Tällöin lukijan havainnointi ja mukanaeläminen on vaarassa heiketä. Esimerkiksi BTTM FDRS ratkaisee vastaavaa ongelmaa tarjoilemalla tarinaansa monia eri sävyjä ja teemoja niin, ettei yhden kanssa joudu huhkimaan liikaa. Sontaa vaatii lukijaltaan enemmän ja on siksi astetta vaikeammin lähestyttävä sarjakuva. Kun sen tietää, voi lukemiseen valmistautua ja asennoitua oikein, jolloin kirja ei pääse ns. yllättämään. Loppua kohti Donner tosin vaihtaa kirjan sävyä yhä absurdimmaksi ja siinä kohtaa yllätyksiltä ei täysin voi välttyä.

Kaiken kaikkiaan Sontaa on mainio kotimainen sarjakuva, jonka palkitseminen Sarjakuva-Finlandialla on oikein ja arvollista. Donnerin tyyli, kirjan teemat ja näkökulmat ovat tuoreita ja moderneja. Jännä on nähdä mihin suuntaan maailma, ja sen mukana työ- ja kaupunkikulttuuri kehittyvät, sillä se vaikuttaa varmasti hyvin paljon siihen, miten hyvin Sontaa resonoi tulevaisuuden todellisuuden kanssa. Tällä hetkellä on tarkkanäköinen tuokiokuva ja hyvä apuväline turhautumisen ja vihan kanavointiin pois itseä myrkyttämästä. Se on sarjakuvalle jo itsessään mielestäni arvo, ja ajattomuus tai säilyvyys puolestaan sitten arvaamattomammin teoksille osuvia arvoja ja titteleitä. Nykyhetkessä on kuitenkin ehdottomasti tärkeää sanoa, että hei, tällaistakin on, ja siitä on oikein olla vihainen. Sen jälkeen muu elämä on ehkä taas hieman onnellisemmalla pohjalla.