Tällä haavaa viimeinen osa viimeisten viikkojen ”mitä vuoden 2019 suosikit puuhasivat mestariteostensa jälkeen” -minisarjaan tulee tässä. Hanna-Barberan piirrosklassikkojen modernit tulkinnat Kivisistä ja Sorasista sekä Snagglepussista iskivät kuin svengaava hirvi. Päädyin googlailemaan saman sarjan muita uudelleenversiointeja, ja niistä valitsemaan The Jetsons -minisarjan, sen hahmot kun olivat jossain määrin tuttuja lapsuudesta. Erona blogipostaussarjan edellisiin osiin, BTTM FDRS:iin ja Stargazingiin, tällä kertaa yhdistävänä tekijänä eivät ole sarjan tekijät vaan brändi. Ja valitettavasti, kuten saattoi pelätä, käy ilmi että aiempien versiointien vahvuus oli nimenomaan tekijöissä. Siinä missä Kiviset ja Soraset sekä Snagglepuss olivat uskaliaita ja koskettavia tulkintoja, Jetsons on hyvin keskinkertaista scifiä ilman juurikaan mielenkiintoisia ideoita. Käsikirjoittaja Jimmy Palmiottilla ja kuvittaja Pier Britolla ei nyt vaan riitä, ei sitten millään. Syitä on useita, mutta suurin niistä tuntuu olevan uskalluksen puute.
Jetsons alkaa lyhyellä, päätarinasta irrallisella prologilla, joka käy läpi miten perheen Rosie-robotti sai persoonallisuutensa. Tähän lyhäriin tiivistyvät valitettavasti myös Jetsonsin mielenkiintoisimmat ideat perheen asemasta ja Jetsoneiden melko ummehtuneen alkuperäisasetelman päivittämisestä. Pääosin tuntuu siltä, että tekijät eivät ole varsinaisesti aivosolujaan rasittaneet. Sarjan seksististä naiskuvaa kotiäiti-Janesta ja pinnallisesta tytär Judystä on päivitetty arvostettuun tieteentekijään ja taiteelliseen nuoreen, mutta ei tuolla oivalluksella kyllä Eisnereita vielä voiteta. George-isä on edelleen hyväsydäminen mekaanikko herra Spacelyn firmassa ja Elroy-poika tieteistä kiinnostunut esiteini. Jetsonit elävät veden peittämän maapallon ilmakehässä leijuvilla kaupunkialuksilla ja ajautuvat avainpelureiksi maapallon tulevaisuutta uhkaavan meteorin pysäyttämisessä. Juoni on pääosin hyvin heppoista Armageddon-tason scifiä, eikä maailmanrakennuskaan vie mukanaan mitenkään vastustamattomasti.
Reiluuden nimissä täytyy sanoa, että Jetsoneiden alkuperäinen asetelmakin on melko perustasoa. Keskiluokkaisen lähiöperheen siirtäminen uuteen miljööseen on totaalinen toisinto Kivisten ja Sorasten ideasta, ja samojen perhevitsien tuottaminen tulevaisuudessa menneisyyden sijaan ei kantanut alkuperäistäkään sarjaa kuin yhden tuotantokauden 1960-luvulla ja kaksi kautta uudelleenlämmittelyä 1980-luvulla (tämä tieto muuten yllätti, jotenkin luulin että näitäkin olisi tehty vuosikymmenen verran). Jetsoneiden viehätysvoima ainakin itselleni syntyy puhtaasti sarjan retrofuturistisesta visuaalisesta tyylistä ja 60-luvun tulevaisuuskäsityksistä, jotka on tässä sarjakuvassa hyvin pitkälti unhoitettu. Visuaalit on päivitetty nykyaikaisiksi ja charmi sitä myöten kuohittu. Toki näiden uudelleentulkintojen idea on muutenkin ollut realistisempi ote, mutta uskon, että alkuperäisen viehätysvoima ja modernisointi olisi silti voitu toteuttaa yhtäaikaisesti, kun hommaa vaan olisi mietitty hieman toisella tapaa.
Pier Briton kuvitus lässähtää muutenkin melkoiseksi pettymykseksi. Realistisuus tarkoittaa hänen kohdallaan hahmojen tunnistamattomuutta ja ilmeettömyyttä. Tai siis kyllähän hahmot nyt tunnistaa, mutta ainoastaan alkuperäissarjasta tutun värikoodauksen ja kokoerojen vuoksi. Yhdelläkään henkilöllä ei tunnu olevan minkäänlaisia ilmeitä joista kiinnostua, eikä lukija imeydy tarinaan tai sen maailmaan juuri lainkaan. Scifille ominaiset näyttävyydet ja spektaakkelitkin loistavat poissaolollaan eikä Jetsoneiden kuvituksesta tunnu jäävän juuri mitään käteen. Jopa Astro-koiran sekoilut on saatu toteutettua täysin epäkiinnostavasti, vaikka eläin-sidekickin pitäisi olla se hieman heikompaakin tarinaa pelastava helpotus. Kirjasta on tosi vaikea innostua, kun tuntuu siltä, että kuvittajaakaan ei ole ihan kauheasti kiinnostanut.
Jetsoneiden mielenkiintoisimmaksi anniksi jää sen tasapainoilu utopian ja dystopian välillä. Jetsoneiden maailmassa sodat ja aseiden valmistus on lopetettu jo kauan sitten ja ihmiset elävät ainakin näennäisessä harmoniassa. Toisaalta maapallo on peruuttamattomasti tuhottu ja ihmiset hävittäneet ympäriltään kaiken, mikä heidän kukoistamisensa alun perin mahdollisti. Kirjan juoni pyörii ulkoisten uhkien ympärillä, mutta rivien välistä on luettavissa, että ihmiskunta on ajanut itseään myös kohti sukupuuttoa tekemillään valinnoilla. Jetsoneiden elämä on pääosin onnellista, mutta myös hyvin paljon rajoittunutta ja suljettua sekä ekosysteemin että hallinnon asettamien rajoitusten vuoksi. Mutta voiko dystopia olla dystopia, jos sen sisällä olevat henkilöt ovat siihen tyytyväisiä? Tekijät eivät ota erityisen voimakkaasti kantaa tällaisiin moraalifilosofisiin kysymyksiin eivätkä myöskään taustoita maailmaa erityisen yksityiskohtaisesti pohdintoja rohkaistakseen. En tiedä, onko tällaisia kysymyksiä ollut edes tarkoitus herätellä, mutta minkäs teet kun ”miten-pelastan-perheeni-meteoriitilta” -juoni ei paljon muutakaan mielenkiintoista tarjoa.
Mutta joo, Jetsons vahvistaa sen, että Hanna-Barbera -sarja ei ole mikään automaattinen klassikkotehdas. Ja miten voisikaan olla ilman todellista visionääriä puikoissa. Eiväthän nuo alkuperäisnimikkeet nyt mitään kompleksisia teoksia ole. Se liha luiden ympärille syntyy tekijän ja lähdemateriaalin kohtaamisesta, joka ainakin Jetsoneiden kohdalla jäi toteutumatta. Ja yhtä lailla tämä osoitti, että siihen varmaan on syy miksi jotkut sarjakuvat nousevat yleiseen keskusteluun ja top-listoille ja toiset eivät. Olisi pitänyt uskoa suosiolla, mutta joskus oppitunnit on haettava kantapään kautta. Ei Jetsonit nyt vihaksi pistänyt, mutta lyön vetoa että kuukauden kuluttua en muista tästä sarjakuvasta mitään, ja se ei harmita tippaakaan.
Arvosana: 50/100
The Jetsons
Jimmy Palmiotti, käsikirjoitus – Pier Brito, kuvitus
168 sivua
DC Comics
Hinta Suomessa 18-19 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: The Jetsons – Armageddon-henkinen pettymys”