Arvio: Billie Holiday – Elämäkerran hyvät hetket vesittyvät ylimielisyyteen

BillieHoliday_kansi

Jos blogilla olisi joku tarkkaavainen, teemoista ja sisällöistä välittävä lukija (ei tässä kuitenkaan liikoja luuloja sovi elätellä), niin olisi voinut panna merkille, että yksi mieleisistäni niche-genreistä on musiikkihistoria, ja tarkemmin ehkä vieläpä mustan musiikin historia. Siksipä Jose Muñozin ja Carlos Sampayon elämäkerta jazzin legendaarisimmasta laulajasta, Billie Holidaysta, osuu aivan oikeaan hermoon. Koko elämän ilot ja surut silkalla äänellään välittämään kyennyt Holiday on myös traaginen hahmo, jonka kohtaloon liittyy niin paljon epäinhimillisyyttä ja vastuunpakoilua kaikilta hänen ympärillään, että aiheen käsittely jotenkin ymmärrettävästi on todella vaikeaa. Se käy ilmi myös tässä kirjassa. Siinä Muñozin kuvitus soljuu sivulta toiselle ja vangitsee musiikin tunnelman ja sorron kauheudet, mutta Sampayon käsikirjoitus ei pääse nousemaan samalle tasolle. Billie Holiday -sarjakuva on kaunistelematon ja siloittelematon, mutta jotenkin samalla eksploitatiivinen ja ylimielinen. Outoa.

BillieHoliday_sivu1

Sarjakuva alkaa asiantuntevalla, mutta jotenkin osoittelevalla esipuheella. Siinä kerrataan niin Holidayn elämän vaiheita, musiikillista antia kuin tunnetuimpia yhteistyökumppaneitakin. Jo esipuhe (vaikkei olekaan kummankaan tekijöiden kirjoittama) asettaa sarjakuvan erikoisen sävyn. Se jotenkin hyökkää lukijaa vastaan, olettaen että tämä tuntee Holidaysta korkeintaan pari biisiä ja risaisen elämäntarinan. Kuinka Holiday on paljon enemmän kuin addiktionsa, kuinka hänen vaikutuksensa jatsiin ja kaikkeen moderniin populaarimusiikkiin on paljon suurempi kuin lukija, oletettavasti, voi aavistaakaan. Ja toki asia usein onkin tämän suuntaisesti: ei satunnainen lukija tunne Holidayn elämää välttämättä kovinkaan yksityiskohtaisesti, mutta ei hän varmaankaan myöskään hyökkää sarjakuvan kimppuun tavoitteenaan kaivaa sivuilta mahdollisimman paljon sitä skandaalimaista ryönää, vaan todennäköisesti tavoitteena on oppia lisää kiinnostavasta aiheesta ja antaa musiikille kasvot. Jotenkin into vain lannistuu, kun joku tulee heti pätemään ja leimaamaan lukijaa, ja vieläpä totaalisen perusteetta.

BillieHoliday_sivu4

Kun esipuheesta on päästy, käynnistyy itse sarjakuva. Siinäkin kehyskertomus väheksyy meitä Holidayn jälkeen tulleita. Tarinassa journalisti saa tehtäväkseen kirjoittaa Billie Holidaysta 30 vuotta tämän kuoleman jälkeen (tarina asettuisi siis vuoteen 1989). Hän manailee menetettyä vapaailtaa, sillä Lady Day on hänelle tuntematon suuruus, josta pitää nyt ottaa selvää ennen seuraavan aamun deadlinea. Perehtyessään Holidayhyn hän kuitenkin jää tarinaan ja musiikkiin koukkuun, ja käyttää koko yön ammentaessaan tietoa. Samanaikaisesti kehyskertomuksen rinnalla Sampayo ja Muñoz kuljettavat Lady Dayn tarinaa, tosin eivät kronologisesti vaan tiettyihin tapahtumiin keskittyen. Erityisen huomion saa Holidayn ala-arvoinen ja rasistinen kohtelu jopa hänen suosionsa huipulla, samaten kuin laulajan ja saksofonisti Lester Youngin läheinen, mutta arvoitukselliseksi jäänyt suhde. Ottaen huomioon, että esipuhe juuri ripitti meitä kaikkia vain skandaaleihin ja tragediaan tarttumisesta, niin tämä sarjakuva keskittyy juuri noihin kahteen kummallisen paljon.

BillieHoliday_sivu3

Meni hetki tässä arviota makustellessa, ennen kuin tajusin, mikä tässä kirjassa minua vaivaa. Se on kunnioituksen puute. Vaikka Muñozin taide on kaunista, alkuvoimaista ja juuri oikealla tavalla synkkää, sitä käytetään lähinnä Holidayn ihmeelliseen eksotisointiin ja surkutteluun. Jos tekijät arvostavat tarinansa päähenkilöä (kuten olettaa sopii, he ovat kuitenkin tehneet jazz-tarinoita ennenkin tätä kirjaa, eli eivät liene ottaneet hommaa vain palkkashekin motivoimina), niin on todella vaikea tajuta, miksi hän on suuren osan kirjasta ainoastaan joku kärsivä symboli ja mystinen reliikki, ei kokonainen ja itsenään arvostettava ihminen lainkaan. Anekdootit, vaikka kritisoivatkin tuon ajan Yhdysvaltojen epäinhimillistä rasismia, ovat kuin valittu nöyryyttämään Holidayta, ikään kuin tämä olisi joku jeesushahmo, kärsimyksensä kautta ihailtavaksi valittu. Jeesus on symboli, Billie Holiday ei. Tai siis, onhan hänkin monessa mielessä, mutta jos halutaan tehdä elämäkerta, niin silloin pitäisi kyetä tuomaan etäinen ja mystinen lähelle, inhimilliseksi. Tämän aspektin Sampayon käsikirjoitus missaa totaalisesti.

BillieHoliday_sivu2

Kuten jo todettua, kuvituksessa jutun juju on tajuttu paljon paremmin. Muñozin jäljestä tulevat mieleen esimerkiksi Mezzon pahaenteiset ja elinvoimaa uhkuvat kuvaukset. Aivan samalle tasolle Love in Vainin kanssa Billie Holiday ei pääse, mutta se ei myöskään ole kopio mistään tai kenestäkään. Hahmot ovat samanaikaisesti vääristyneitä ja realistisia, tunnelma painajaismainen mutta erittäin elämänmakuinen. Voi, jos Muñoz olisi vain päästetty kuvittamaan musiikkikohtauksia ja hämyisiä baareja kaiken maailman raiskausten ja tappeluiden sijaan, niin tämä olisi voinut olla valtaisan hyvä muusikkobiografia. Nyt kuvittajan kohtalona on tulla unohdetuksi keskinkertaisuuden laajoille tasangoille, joille Billie Holiday käsiksensä myötä väkisin hukkuu.

BillieHoliday_sivu5

Billie Holiday on ”ihan ok”, mutta samalla karvas pettymys. Se yrittää näyttää kaunistelemattoman kuvan uskomattoman sortavista asenteista ja barbaarimaisesta rasismista, mutta päätyy jotenkin mässäilemään sillä. Jos taksikuski haukkuu laulajaa n-pommeilla aukeaman ajan lähes joka ruudussa, niin tulee sellainen fiilis, että tämä pointti olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Sama koskee Lester Youngin homoseksuaalisuus-spekulaatioita ja niistä kirjassa käytettyä kieltä. Asioita ei pidä kaunistella, mutta eksploitaatio ja dokumentointi ovat silti kaksi eri asiaa. Ja jos aikoo eksploitaation polulle, niin menisi sinne sitten kunnolla. Nyt Billie Holidayta leimaa ihmeellinen hurskasteluasenne, joka lässäyttää lukufiiliksen silloinkin, kun teoksen taso muuten antaisi sen olla korkeammalla. Harmi.

Arvosana: 62/100

Billie Holiday
Carlos Sampayo, käsikirjoitus – Jose Muñoz, kuvitus
72 sivua
NBM Graphic Novels
Hinta Suomessa 20-24 €

PS. Mistä muuten johtuu, että jos pizzan kirjoittaa ”pitsa”, niin se näyttää hampaattoman ja lukutaidottoman puheelta, mutta jos jazzin kirjoittaa ”jatsi”, niin siitä tulee vaan rouhea ja just asiallinen meininki? Tämä pohdinta ei siis enää liity itse sarjakuvaan millään tavalla, mutta ei mulla sille mitään muutakaan paikkaa ole. Tarkoituksella käytin tässä tekstissä molempia kirjoitusmuotoja sekaisin, ihan vaan maistellakseni tätä tunnelmaa. Jatsi, jatsi, kyllä kelpaa. Mutta pizza on pizza, ja täzz it.

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s