Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin.
Tarina sijoittuu jonnekin 2100-luvun alkupuolelle. Ilmastonmuutos on tehnyt maailmasta suurelta osin asumiskelvottoman, väestö on vähentynyt ja jäljelle jääneet kerääntyneet vielä elinkelpoisiin paikkoihin. Kuten Ouluun. Aihe kirjassa on todella raskas, mutta silti minusta on totaalisen hulvatonta, että kirjan alkuasetelma on ”Oulu on maailman paras paikka”, ja sitä varten tarvitsi vain hävittää kaikki muu. Ihmiskunta on tuhonnut ympäriltään kaikki muut elämänmuodot ja ulkoilmassa liikkumiseen tarvitaan happipulloja. Suuri osa ihmisistä on jo evakuoitu kohti Proxima B:tä, mutta matka on vielä kesken ja tietoa uuden planeetan asuttamisen onnistumisesta ei ole. Jäljellejääneisiin kuuluvat yläasteikäinen Jantta ja hänen isänsä Jörtsy. Jantan äiti on ei-kantasuomalaisen taustansa vuoksi nimetty osaksi ”osasto koekaniineja”, jotka matkaavat kohti uutta kotiplaneettaa. Pian maahan iskee jonkinlainen auringon aiheuttama häiriö, jonka seurauksena loputkin asukkaat hätäevakuoidaan. Valitettavasti Jantta on tällä hetkellä tavoittamattomissa, ja jää yksin Ouluun.
Hän törmää toiseen planeetalle unohdettuun, ja yhdessä he yrittävät löytää keinon saada yhteyden maasta lähteneisiin, tai ylipäätänsä jotain selvyyttä tilanteeseensa. Loppujen lopuksi ei ole ihan selvää, mitä Jantta toivoo saavuttavansa, mutta se sopii kirjan äärikyyniseen maailmankuvaan. Loppujen lopuksi ei oikein edes tiedetä mitä voidaan tehdä, mutta jotain sen kuitenkin on oltava. Nyyssölän nihilismi näkyy myös siinä, miten vähän omista virheistä ollaan opittu. Kymmeniä vuosia sitten tapahtuneen massatuhon jälkimainingeissa väitellään vieläkin siitä, tarvittiinko eläimiä oikeastaan mihinkään tai onko kierrätyksessä jotain järkeä. Kansakunnan lyhyt muisti tuntuu aiheuttavan sen, että pääero nykypäivän ja kirjan tulevaisuuskuvan välillä on tulevaisuuden mauttomampi ruoka ja huonompi ilma.
Olettaisin, että Nyyssölä on rakentanut dystooppista maailmaansa suht huolella. Kirjassa on paljon ns. uskottavaan scifiin kuuluvia arjen pieniä erikoisuuksia, joita ei sen kummemmin selitellä. Maailma tuntuu siis tarinan tarpeiksi riittävän uskottavalta. Scifinillitykseen ei ainakaan minulla tullut lukiessa tarvetta. Varmasti sisäisistä logiikoista löytyy aukkojakin, mutta tarinan kertomiseen Nyyssölän luoma maailma tuntuu riittävältä ja uskottavalta. Ongelmat tulevat itselleni ennemminkin parista kerrontatavasta. Alkupuolella on silmiinpistävä määrä Jantan oppitunneiksi naamioitua maailman selittämistä, ja lisäksi hahmoilla on yksinäänkin kova tarve selittää motiivejaan ääneen. Vähempi selittäminen olisi voinut vahventaa kirjan jättämää vaikutelmaa. Toiseksi täytyy sanoa, että alan hieman väsyä scifin tyylikeinoon, jossa ensin loogisesti ja uskottavasti rakennettu juoni täytyy lopussa viedä jollekin 2001 Avaruusseikkailu -monoliitti-sekoilun tasoille. Jos haluaa tehdä symbolisempaa kerrontaa, niin kaikin mokomin, mutta tyylin vaitho muutamalla viimeisellä aukeamalla vain hämmentää.
Taiteen suhteen Nyyssölä esittelee mielestäni jälleen uusia kikkoja työkalupakistaan. Hiilijalanjälkeen jääneet on välillä lähes luonnosmainen suttuisuudessaan, mutta se sopii tulevaisuuden saastuneeseen Ouluun oikein sopivasti. Tyylistä tulee mieleen hieman Guy Delislen Shenzhen, jossa kaupungin saasteet tuntuivat myöskin tarttuvan sivuilta sormiin. Luonnosmaisen tyylin heikkoudeksi jäävät intensiivisemmät kliimaksihetket, joissa tunne jää hieman puolitiehen valitun tekniikan vuoksi, mutta tähän minulla ei sinänsä ole mitään ratkaisuakaan tarjota. Ennemminkin ehkä kyseessä on hinta, jonka joutuu tyylivalinnastaan maksamaan. Joka tapauksessa Hiilijalanjälkeen jääneet on mietitty teos, jossa ei kokonaisuutena ole mitään puolivalmista.
Tärkein ansio tälle kirjalle on mielestäni ajankohtaisen aihepiirin luova käsittely. Toki tämä on todistettu Nyyssölän vahvuudeksi aiemminkin, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen. Hän on tekijä, joka osaa ammentaa nykyisyydestä taiteeseensa olematta vanheneva tai saarnaava. Hiilijalanjälkeen jääneet ei ehkä ole kuolematon teos ja uskon Nyyssölän kehittyessään pystyvän vielä parempaankin, mutta se on silti juuri oikeanlaista sarjakuvaa orastavalle 2020-luvulle.
Arvosana: 73/100
Hiilijalanjälkeen jääneet
Sami Nyyssölä, käsikirjoitus ja kuvitus
124 sivua
Pokuto
Hinta Suomessa 17-20 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 