Aku Ankka 2019 – Skenepoliisi tarkistaa tason

Ankka2019_kansi

Disclaimer: Kirjoitin tekstin omasta näkökulmastani, eli ex-tilaajan vinkkelistä. Tajusin vasta tekstin kirjoitettuani, että ehkäpä sarjisharrastajista suuri osa tilaa edelleen Aku Ankkaa ja olen itse laumasta eksyneessä vähemmistössä. Toivottavasti tästä tekstistä saa silti jotain irti, vaikka Ankan vaiheita olisikin säännöllisesti seurannut.

Jos jokin on varmaa, niin se, että kerran jos olet Aku Ankkaa tilannut, niin puhelinmyyjät soittelevat siitä tuomiopäivään asti. Ja todennäköisyysmatematiikan mukaisesti, kun toistojen määrä lähestyy ääretöntä, myös harvinainen esiintymä lopulta tulee tapahtumaan. Ja niin kävi kesällä 2019 kun sata kertaa puhelinmyyjälle ”ei” sanonut bloggaaja päätyikin sanomaan ”kyllä”. Niinpä olen päässyt pitkästä aikaa nauttimaan säännöllisestä Disney-annoksesta ja tarkastelemaan Suomen merkittävimmän sarjakuvainstituution nykytilaa. Onko siitä edes mitään sanottavaa, vai porskuttaako Ankka vuosikymmenestä toiseen junan lailla? Pääresepti on kyllä erittäin tuttu, mutta silti lehdestä on kaivettavissa jonkinasteista muutosta, eivätkä ne kaikki ole edes huonoon suuntaan! Lisähyötynä tilauksesta opin, että Sanoma-tilin asetuksista saa laitettua puhelinmarkkinointikiellon helposti päälle. Ei ole perään soiteltu. Eli win-win!

Ankka-historiani on hyvin perinteinen. Tilaus on aloitettu (ehkä verrattain myöhään) ollessani kuusivuotias, vuonna 1994. Siitä eteenpäin kuljettiin käsi räpylässä varmaan jonnekin 17-18 ikävuoden tienoille, jolloin tilaus sitten katkaistiin. Vuonna 2014 tilasin lyhyen pätkän lehteä, mutta silloin lukurutiinit olivat niin levällään ja lehti epäkiinnostava, etten tullut edes lukeneeksi kaikkia kotiin kannettuja numeroita. Odotukseni lehden laadun suhteen eivät siis olleet erityisen korkealla, sillä olen ehtinyt reilun vuosikymmenen aikana muodostaa melko vankan ”ennen oli kunnollista” -asenteen lehteä kohtaan. Keskieurooppalaisten tekijöiden (Heymansit, Kirsten de Graaff ym.) pakkomodernit ja totaalisen epähauskat tekeleet kummittelivat mielessä. Lisäksi viimeaikaiset, epätoivoiset ”Kari Korhonen piirtää jonkun suomalaisen poptähden, pliis lapset ostakaa meidän lehteä” -mainoskampanjat ovat laskeneet odotukset ajattomasta peruslaadukkaasta ankkaviihteestä entistä alemmas.

Ankka2019_sivu4
Tyylikikkailu on aina ollut Ankassa harvinaista, joten sitä arvostaa sitäkin enemmän, kun jokin pieni ekstraherkku tulee esiin, kuten tässä vedenalaisen ja -päällisen kerronnan erottelu

Mutta mitä vielä, ainakin omien muistojeni mukaan Aku on ollut tässä välissä paljon heikompaakin. Nykylehden formaattia on rukattu ja seassa on toki yhtä sun toista markkinointikikkaa, mutta se pihvi, eli tarinat, on aivan hyvällä tolalla. Yritin löytää lehdistä yhtä sun toistakin ajan kuvaa, joilla voisin todeta, että kyllä on nykyään ihan erilaista, mutta loppujen lopuksi kyse oli aika pienistä asioista. Ankat käyttelevät toki älypuhelimia jonkin verran, mutta niinpä minunkin lapsuudessani oli kaiken maailman Spice Girls- ja Pokemon-stooreja, eli ajankohtaisuuksiin tarttuminen on aina Ankkaan myös kuulunut. Ns. kierrätettyjä tarinoita, eli ”klassikoita” löytyy myös reilusti (aiemmin näitä kai kutsuttiin ”toivesarjoiksi”), mutta ainakaan kolmen kuukauden katselmuksella en törmännyt mitenkään erityisesti aiemmin lukemiini tarinoihin. Tuttuja Paul Murryja ja Tony Strobleja siellä tekijöinä pyöri (oliko Tony muuten aina näin huono?), mikä ei nostalgikkoa lähtökohtaisesti haittaa.

Ankka2019_sivu2

Eniten yritin syynätä, olisiko tarinoiden sävyssä tapahtunut havaittavaa muutosta. Lopulta tulos on, että ikään kuin vähän olisin nähnyt painopisteen vaihdosta, mutta ei tarpeeksi, että kyse olisi välttämättä tilastollisesti merkitsevästä tuloksesta. Aika ajoin nimittäin tuntui, että tunnelma olisi hieman positiivisempi kuin aikoinaan, ja osa kyynisyydestä olisi viilattu pois. Akun kärsimykset johtivat silloin tällöin jopa palkintoon, ja itsekkäästi käyttäytyneet hahmot saivat joskus jopa nenilleen. Ikään kuin tarinat pyrkisivät hiukkasen enemmän rakentamaan positiivista itsetuntoa ja opettamaan lukijoille jotain hyvästä elämästäkin. Toki seuraavassa tarinassa sitten Aku saikin taas potkut ja päätyi kuorimaan perunoita Timbuktuun, joten kyse on korkeintaan hiuksenhienosta muutoksesta. Ehkä vain halusin nähdä sen, ja siksi asiaan kiinnitti huomiota. Tuollaisesta muutoksesta ei nimittäin olisi mitään haittaa, kyllä sitä kylmänkovaa maailmankuvaa edelleen ihan tarpeeksi oli tarjolla.

Ankka2019_sivu3
Tässä esimerkiksi itsetunto-oppitunti, toki väkivallalla höystettynä ettei mene liian lällyksi!

Noista ennakkohuolista suurin osa osoittautui turhiksi. Kolmen kuukauden näytteeseen eksyi vain yksi ”Kari Korhonen piirtää julkkiksista ankkatarinoita” -liite ja keskieurooppalaiset huumorintappokamaluudet olivat hyvin harvassa. Barks-tarinoiksikaan ei ollut valikoitu niitä kuluneimpia stooreja, vaan mukana oli pari harvemmin luettuakin kertomusta. Eniten huvitti ehkä aiempien aikojen perusduunareimman perusduunarin eli Vicarin nostaminen jalustalle klassikkotekijöiden rinnalle. No, toisaalta, pakotettiinhan sitä erittäin keskinkertaisia Daan Jippesiä ja Marco Rotaakin johonkin ”legendakerhoon” aikanaan ilman minkäänlaista suodatinta. Samankaltaista pakottamista on nyt havaittavissa Vicarin ja Korhosen kohdalla, joiden jutuista yritetään tehdä kovasti numeroa, mutta kylläpä se on se niin sanottu perustarinoiden runko, jonka mukana Ankka kelluu tai uppoaa. Jippesiä ja Rotaa ei tarvinnut tässä 2019-rupeamassa katsella (yhtä Rotaa lukuunottamatta, mutta menkööt), joten aika korjannee vääryydet melko luotettavasti. Vicar on toki luottopeluri, mutta ehkäpä on turha puhua automaattisista klassikoista, kun niitä riittäisi julkaistavaksi kymmenen vuoden tarpeiksi jokaisen numeron jokaiseksi tarinaksi.

Ankka2019_sivu1
Erityisesti lämmitti suosikkini Flemming Andersenin visiitti lehdessä. Katsokaa nyt tuota Roopea, nobody does it better!

Yksi homma, joka jäi vaivaamaan, oli jatkosarjojen nykyinen kohtalo. Ilmeisesti niiden määrä on vähentynyt ajoista, jolloin jatkotarina oli automaatio. Ainakin lehdissä puhuttiin ”jatkosarjojen kesästä” tmv., mikä vihjaisi, että ympärivuotisesti niitä ei enää tarjota. Eikä siinä mitään, jatkosarja ei ole itseisarvo. Näiden lehtien jatkosarjoissa häiritsi kuitenkin niiden sopimattomuus formaatiin. Aikaan jatkosarjat perustuivat mietittyyn rytmitykseen ja kunnon cliffhangereihin. Nyt niitä tunnuttiin pätkivän järjestään aivan mistä sattuu. Onko niin, ettei jatkosarjoja enää tuoteta, ja siksi jatkiksina täytyy käyttää kertaluettaviksi suunniteltuja tarinoita, joiden rytmi ja jaottelu on rakennettu toisin? Eipä tässä elämän ja kuoleman asiasta ole kysymys, mutta ei jatko-osia varsinaisesti tullut odotettua, kun tarina unohtui samalla hetkellä kun lehden sulki. Voi toki olla, että 15-20 vuotta holtitonta elämää on heikentänyt tarinamuistiani radikaalisti, mutta silti tekisi mieli syyttää lehteä ja tarinoita. Ei pääkoppani nyt kuitenkaan niin huonosti toimi.

Ankka2019_sivu5
Muistista puheen ollen, voin vannoa lukeneeni tismalleen saman juonen eri tekijöiden tarinana aiemmin. Aku pääsee korkean paikan kammosta eroon hypnoosin avulla ja kammo palaa juuri, kun hän on jossain yläilmoissa tasapainoilemassa. Liberaalia kierrätystä, väitän!

Karu fakta kuitenkin on se, ettei minusta tällä hetkellä lehtien lukijaksi ole. Koko ”nyt istun vartiksi alas ja luen tämän” -rutiini on täysin kadonnut jonnekin binge-kulttuurin syövereihin. Nämäkin lehdet sain luettua vain kasaamalla ne tilausjakson jälkeen nipuksi ja urakoimalla nipun läpi. Nuoruudessa rakennettu side minun ja Ankan välillä on satojen toistojen tulosta, samojen numeroiden lukemista uudestaan ja uudestaan. Sitä en enää usko saavuttavani. Tuollainen tankkaus on mahdollista vain autuaan tietämättömyyden tilassa. Kun silmät aukeavat sille, kuinka paljon luettavaa ja nähtävää maailmassa on, on jotenkin täysin mahdotonta nähdä itsensä lukemassa ”ihan kivaa” Vicarin ankkatarinaa kuudettatoista kertaa. Tietyssä mielessä se on kovin surullinen ajatus: nykytiedon valossa en enää koskaan tule kokemaan lukemisesta samoja tunteita kuin nuorempana. Toisaalta, maailmani ei olisi nykyään näin rikas, jos ei Ankka olisi minua lukurutiineihin indoktrinoinut. Ehkä kannattavampaa on siis iloita kaikesta, mitä olen siltä saanut, ja kiittää palaamalla lehden pariin muutamaksi kuukaudeksi muutaman vuoden välein.

Ankka2019_sivu6
Täytyi vielä erikseen nostaa tämä kansi kuvaan. On nimittäin omaan huumorintajuuni aivan täydellinen visual gag jokaista yksityiskohtaa myöten!

4 vastausta artikkeliin “Aku Ankka 2019 – Skenepoliisi tarkistaa tason

  1. Olipas hyvä analyysi! Itse olen viime vuosina lukenut tosi vähän Aku Ankkaa lehtimuodossa, koska siinä on liian vähän luettavaa enkä tykkää jatkosarjoista. Hauska muuten, että Flemming Andersenin lisäksi mun suosikki on nimenomaan just Vicar. 😀

    Tykkää

  2. Kiitos! Mun on vaan jotenkin vaikea nähdä Vicaria suosikkina, kun niin pitkään lapsena se oli ns. akkarin ruisleipää. Mutta en halua yhtään väheksyä, onhan se tasalaatuisuus ja muuntautumiskyky ihan älytön, vaikka Flemmingin sekoilutasoille ei päästäkään.

    Tykkää

  3. Jippes ja Rota keskinkertaisia? Huh huh, taidat vain trollata! Vicarista on moni samaa mieltä kanssasi, hän oli ja on vain perusleipää.

    Tykkää

    1. Olkoonkin hiukka provosoivasti esitetty, niin kyllä mä ihan pidän väitteestä kiinni. Sekä Jippesillä että Rotalla tarinoiden vauhti ja ilmeikkyys eivät vastaa sitä hypeä, jolla niihin on suhtauduttu. Musta molempien kerrontatapa on latistanut monta lupaavaa tarina-asetelmaa paljon heikommiksi tarinoiksi kuin niillä lähtökohdilla olisi ollut kohtuullista odottaa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s