Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään.
Juoni kirjoissa etenee samaan aikaan yhä kireämmäksi ja yhä massiivisemmaksi. Yli-inhimillinen, aseeksi manipuloitu lapsi Akira on vapautunut maanalaisesta vankilastaan, ja hänen perässään ovat nyt niin sanotusti kaikki ja kaikkien mutsit. Armeija, pari eri kapinallisfaktiota, mystinen Lady Miyako, pudonneiden lehtien lailla tapahtumien pyörteessä heittelehtivät päähenkilöt Kaneda ja Kay, ja niin edelleen. Tilannetta voisi kutsua stressaavaksi, mikä on sikäli ongelma, että Akira saattaa reagoida stressiin esimerkiksi räjäyttämällä kokonaisen kaupungin. Jokainen voi varmaan arvata, pysyykö tunnelma Akiralle turvallisen rauhallisena, vai onko koko homman keskisyke taas jossain 210:n tienoilla. Nyt sarjakuva pääsee omalle vahvuusalueelleen sekä vauhdin että mittakaavan kanssa. Ensimmäisissä kirjoissa tuntui vielä siltä, että jatkuva flash-boom-bang-kerronta ei oikein sopinut vasta käynnistyvään tarinaan, mutta käynnistymisen tapahduttua intensiteetti, paisuva mittakaava ja toimintakohtauksesta toiseen ryntäily näyttävät parhaat puolensa.
Tietynlaiseksi heikkoudeksi näiden volyymien aikana puolestaan nousivat henkilöhahmot. Jossain kohtaa ryhdyin kiinnittämään oikein erikseen huomiota siihen, olisiko yhdelläkään hahmolla moniulotteisempaa luonnetta kuin silkkaa tarinaveturin roolia. Ei löytynyt, ainakaan pikavilkaisulla. Välillä tuntuu siltä, että Otomo on päättänyt tarinan, jonka haluaa kertoa, ja sen jälkeen on luonut ne hahmot, joita tarvitsee tarinan edistämiseen. Toistaiseksi tuntuu siltä, että Akirassa ei ole juuri ketään, kenestä oikeasti välittää. Ainoa jonkinlaista tunne-elämää vihjaava hahmo on Tetsuo, ja hänenkin reaktionsa ovat lähinnä yksitoikkoista huutamista, riehumista ja pillerien nappailua. Toki osa hahmoista on siistimpiä ja viihdyttävämpiä kuin toiset, mutta jokaisen vastuulla on sen oman tarinaosasensa puskeminen eteenpäin. Hahmojen välinen vuorovaikutus on loppujen lopuksi aika minimaalista eikä heillä oikein ole keskenään muuta vuorovaikutusta kuin hyvis-pahis-henkinen samalla puolella/eri puolella -roolitus. Periaatteessa kenet tahansa hahmon voi poistaa tarinasta ja tuoda toisen tyhjän kuoren liikuttelemaan juonta, sillä kenenkään persoonalla ei ole hirveästi väliä.
Ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen Akira on siis kehittynyt, mutta tämä kehitys myös tekee yllämainittuja puutteita selkeämmiksi. Odotan mielenkiinnolla, mitä viimeisissä neljässä kirjassa tapahtuu, sillä tällä hetkellä Akiraa voi lukea nopeatempoisena tykittelynä ja hyväksyä sen hahmonkehitykselliset puutteet, mutta haluaisin kovasti uskoa, että klassikkostatusta varten silkka paahtaminen ei olisi riittänyt. Tämäntyyppisillä sarjakuvilla on kyllä tapana parantaa juoksuaan loppuun saakka, joten sinänsä odotukset kliimaksille ovat kohtalaisen korkealla. Täytyy tietysti huomioida myös se, että tämä trilogia-jako on täysin keinotekoinen ja itse keksimäni. On havaittavissa, että Akira ei noudata aivan puhdasta kolminäytöksisyyttä, ja siksi esimerkiksi kutoskirjan tapahtumat onnistuivat yllättämään ainakin minua. Kierrokset lyödään maksimeille hetkillä, joilla siihen ei ole varautunut, ja se tekee Akirasta ainakin tottumattomalle manganlukijalle (=meikämynämäkeläinen) mieleenjäävää luettavaa. Ainakin toistaiseksi. Katsotaan miten lopussa käy.
Arvosana: 77/100
Akira 5-8
Katsuhiro Otomo, käsikirjoitus ja kuvitus
N. 170 sivua / osa
Like Kustannus
Hinta Suomessa n. 10 € / osa (suom. painos, saatavana käytettynä), 20 € / volyymi (eng. painos, yksi volyymi sisältää kaksi osaa, eli tosiasiallinen hinta sama)
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”