Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää.
Juonellisesti dekkari jatkaa dekkarimaista kehittymistään. Maggy tasapainoilee lain ja ryöväreiden välissä ja yrittää pitää oman päänsä veden pinnan yläpuolella. Ilahduttavasti kolmanteen osaan mahtuu pääjuonen lisäksi jälleen pari pienempää selvitettävää tapausta. Trondheimin kerronta päätarinan osalta ei ole niin valloittavaa, että yksin sen voimin Maggy Garrisson pysyisi erityisen kiinnostavana, mutta juuri arkisemmat, pienet tapaukset tuovat sarjakuvaan kovasti lisächarmia. Lisävetovoimaa tuo vielä se, että päätösosalle ominaiseen tapaan kaikki tapahtumat onnistutaan vielä liittämään yhteen tavalla tai toisella, ja loppujen lopuksi pienistä puroista koostuva juoni tuntuu viimeisillä sivuilla isoltakin masinoinnilta. Tämän trilogian päätöksen myötä voidaan vahvistaa, että Maggy Garrissonin vahvuus on yhdistää isoja ja pieniä panoksia saumattomasti kokonaisuudeksi, jossa on intensiteettiä, mutta silti ei tunnu olevan kiire mihinkään. Kohtaukset ovat edelleen viipyileviä, dialogi pidättynyttä ja kuvakerronta toiminnankin hetkellä enemmän henkilö- kuin tapahtumakeskeistä. Näistä syntyy mielestäni sarjakuvan viehätys.
En ainakaan muista, että aiemmissa osissa Maggya olisi sidottu sen kummemmin mihinkään ajanjaksoon kuin että autot ja elektroniikka vihjaavat suhteellisen nykyaikaiseen miljööseen. Kolmannessa osassa ajan henki kuitenkin astuu edellisosia vahvemmin framille, kun tapahtumat ajoitetaan David Cameronin hallituksen aikaan ja monet tapahtumat ja henkilöiden toimet alkavat saada enemmän kontekstia vallitsevasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. Maggyn sympatiat niin lainvalvojille kuin -rikkojillekin, nihilistinen maailmankuva ja katoava ihmisyys muuttuvat kirjan aikana konkreettisemmiksi. Aiemmin monet näistä elementeistä olivat melko ajattomia ja dekkarigenreen kuuluvia ominaispiirteitä, mutta tässä osassa ne sidotaan kylmenevään Englantiin ja sen lisääntyvään näköalattomuuteen yhä selkeämmin. En sano, että Maggy Garrissonista tulisi eri tarina kuin aiemmissa osissa, mutta tekijät tarjoilevat onnistuneesti myös aiempien kirjojen tapahtumiin uutta näkökulmaa kolmannen osan taustoittavalla työllä.
Hieman yllättäen kuvituksen kanssa tunnutaan menevän toisaalta päinvastaiseen suuntaan. On jotenkin vaikea uskoa, että Stéphane Oiryn tyyli radikaalisti muuttuisi, mutta ainakin näin kun osien väliin mahtuu useampi kuukausi, tuntuu siltä, että monet Maggyssa alun perin visuaalisesti viehättäneet asiat ovat jotenkin himmenneet tai kadonneet. En tiedä, voi myös olla, että muistini tekee tepposia. Joka tapauksessa Oiryn jälki tuntuu joissain kohdissa hieman kömpelöltä. Hahmojen mittasuhteet tuntuvat jotenkin oudoilta – Maggy on solakoitunut mutta isokätinen ja tapahtumat eivät visuaalisesti solju eteenpäin aivan sujuvimmalla mahdollisella tavalla. Toiminnallisemmat jaksot tuntuvat enemmänkin kasalta ruutuja peräjälkeen kuin varsinaiselta tapahtumaketjulta. En tiedä, tätä on tosi vaikea selittää mutta olisi hauska kuulla, onko muilla herännyt samanlaisia tuntemuksia tai osaako joku sanoittaa tätä fiilistä paremmin.
Kuvituksen puutteet eivät kuitenkaan juuri tahraa lukufiilistä muutoin. Maggy Garrisson -trilogia on toisaalta perinne- ja tyylitietoinen dekkari ja toisaalta moderni sarjakuva, jolla on ansioita myös genrensä ulkopuolella. Siinä on luonnetta ja vetovoimaa sellaisella mukavan pienieleisellä tavalla. Luulen, että tällaiselle sarjikselle tekee ihan hyvää tulla luetuksi suht ripeään tahtiin ilman julkaisuvälien pakottamia taukoja. Osat kun eivät ole mitään erityisen pitkiä, niin tuntuu rasittavalta lähteä kertaamaan tapahtumia vain seuraavan osan lukemista varten, varsinkin kun MG:n viehätys tulee ihan jostain muusta kuin itse juonesta. Dekkaroinnitkin ovat ihan kohdallaan, mutta Maggy Garrissoniin ihastutaan sen hahmojen vuoksi, ja silloin on mukavaa mitä vähemmän työtä joutuu tekemään muistuttaakseen itseään juonen käänteistä.
Sain itsekin Maggylta tärkeän oppitunnin, ja se on se, etten enää kirjoita trilogioiden jokaisesta osasta erillistä tekstiä. Kakkososat ovat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta tuomittuja juonenkuljetuksen tasapaksuun alhoon ja niihin keskittyminen yksittäisinä kirjoina ei palvele ketään. Tästä eteenpäin Hyllyyn trilogiakäsittelyt tehdään joko kertarysäyksinä tai kahdessa osassa, alun ja lopun käsittelyn kautta. Kiitos tästä myös Maggy Garrissonille. Lukekaa ihmeessä koko setti, sen se ansaitsee.
Arvosana: 79/100
Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin
Lewis Trondheim, käsikirjoitus – Stéphane Oiry, kuvitus
48 sivua
Sininen Jänis
Hinta Suomessa n. 20 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 