Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään.
Ensimmäisessä tarinassa kirjan sävy antaa vielä parin aukeaman ajan odottaa itseään. ”Siniset uimahousut” -kertomuksessa sävy paljastuu vasta loppua kohti, ja ahdistuksen tehtyä majansa lukijan sydämeen se on siellä pysyvä. Kirjan kantavan teeman lisäksi toinen kirjaa leimaava tekijä ovat hyvin avoimeksi jäävät loput. En tiedä, onko tämä Hyrrin tyylistä muutenkin, vai pelkästään tähän kirjaan valittu ratkaisu, mutta katharsista lukijalle ei tarjota. Sopivasti annosteltuna avoimet loput voisivat mielestäni olla hyväkin tehokeino, mutta Satakieli joka ei laulanut jättää niin kalvavan tyydyttymättömyyden tunteen lukemisen jälkeen, että olisin ehkä joissain stooreissa itse tarjonnut lukijoille vaihtoehtoisiakin lopetustyylejä. Tarinoiden kaava alkaa sen käytyä tutuksi toistaa itseään siinä määrin, että viimeisistä kertomuksista on vaikea enää kauheasti saada uutta irti.
Kuvitustyylin ja käytettyjen tekniikoiden vaihtelu tuo kirjaan tietynlaista ryhtiä, mutta en silti aivan ymmärrä sen pointtia. En ainakaan itse löydä samalla tekniikalla kuvitetuista tarinoista selkeitä yhtenäisyyksiä, tai vastavuoroisesti eri tekniikoiden tarinoista eroavaisuuksia. Osa tarinoista käsittelee harmittomampia pelkoja, kuten äitiä saamassa selville, että lapsi rikkoi uuden lelunsa, ja osa taas vakavampia traumoja, kuten turvallisena pidettyä aikuista koskemassa lasta epämukavalla tavalla. Hyrrin kerronta on kuitenkin siltä osin todenmukaista, että lapselle vaikkapa nämä kaksi esimerkkiä saattavat tuntua yhtä suurilta ja pelottavilta asioilta. Kun kognitiivinen kehitys on vielä vaiheessa, eroa kahden ikävän asian välille ei vielä kykene tekemään, ja lopputuloksena koettu stressi voi olla yllättävänkin samankaltaista. Lukijalle tunne ei kuitenkaan välity sataprosenttisesti, ja siksi kirjan tunnelma tuppaa heittelemään epätyydyttävästi. Luulen ymmärtäväni, mitä Hyrri on halunnut vaihtelulla sanoa, mutta en aivan osta toteutuksen toimivuutta.
Yhteenvetona voisi siis sanoa, että en tiedä, onko kirjan toteutuksessa mitään vikaa, mutta siinä on useita pieniä tekijöitä, jotka eivät miellytä itseäni. Eri”painoiset” tarinat, kuvitustyylin vaihtelu mutta hyvin pelkistettynä, lähes naiivina pysyvä kynänjälki, avoimet lopetukset ja ilman palkintoa jäävä epämiellyttävyyden tunne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, josta jää itselleni hieman valju maku suuhun. Teema sinänsä, lapsuuden ikävät kokemukset ja aikuisemmalla iällä tajuttu traumojen paino, on hyvin valittu ja monet kirjan tarinoista nostattavat omiakin muistoja pintaan, mikä on toisaalta selkeä merkki onnistumisesta. Satakieli joka ei laulanut sai ainakin minut tässä mielessä koukkuun, mutta ei onnistunut nostamaan veneeseen saakka.
Kirja osoittaa kuitenkin sen, että Hyrrillä on näkemystä aihevalintoihin ja tunnelman luomiseen. Kerrontateknisiä seikkoja voi valita joko kehittää toisenlaiseen suuntaan, tai sitten pysyä valitsemallaan tiellä. Minusta nimittäin tuntuu, että en varsinaisesti osaa sanoa tämän sarjiksen tyylivalinnoista ”tuon olisi voinut tehdä paremmin” vaan lähinnä ”tuon olisi voinut tehdä eri tavalla”. Kyse on varmaan sitten lähinnä siitä, kuka mistäkin pitää. Kuten todettua, olen itse päässyt vähän kypsymään suomalaisen autofiktio-taidesarjakuvan konventioihin ja minulta niillä ei suurta rakkautta tällä hetkellä saa. Haluaisin kovasti nähdä jotain muuta kuin pieniä, itsensäselittäviä toteamustarinoita kerrottuna rujolla ja pelkistetyllä viivalla. Niilläkin voi edelleen toki osua napakymppiin, mutta se on omalla kohdallani paljon epätodennäköisempää kuin jonkun muun työkalupakin valitsemalla. Satakieli joka ei laulanut on kuitenkin muuten saanut skenessä ihan positiivisen vastaanoton, eli kaikilla ei samanlaista saturaatiota ole päässyt käymään.
Arvosana: 77/100
Satakieli joka ei laulanut
Juliana Hyrri, käsikirjoitus ja kuvitus
144 sivua
Suuri Kurpitsa
Hinta Suomessa 21-22 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 