Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä

Roughneck_kansi

Kylläpäs jotenkin helpotti. Olen aiemmin yrittänyt pariinkin otteeseen päästä sisään kehutun sarjakuvantekijä Jeff Lemiren töihin, mutta valitut näytteet eivät ole täysin vakuuttaneet. Olin jo puolihyväksynyt asiain tilaksi sen, että Lemiren kehutut työtä olisi joko skipattava tai nautittava suolahippusen kanssa. Fiilis kuitenkin muuttui, kun sain luettua 2017 ilmestyneen Roughneckin, Lemiren soolosuorituksen itseluotujen hahmojen kanssa. Tämä oli hyvä sarjakuva, vihdoinkin. Ei virheetön eikä unohtumaton, mutta selkeä todiste siitä, että Jeff Lemirellä ja minulla voi sittenkin olla yhteistä tulevaisuutta. Kirjastosta kannattaa jatkossakin kantaa kotiin silmiin osuvat Lemiret, hurraa! Kirjan teemoissa itsessään ei sitten hurraamista olekaan. Roughneck on kyyninen ja kova kertomus vanhempiensa rikkomista lapsista, joille aikuisten ihmisten tavalla eläminen on ihan kauhean vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Juoni ei sisällä yllätyksiä ja on ratkaisuissaan erittäin suoraviivainen, mutta Lemire kertoo tarinan kiehtovasti, riittävän rauhallisesti ja hahmoja rakentaen. Roughneckillä ei ole kiire, ja siinä on sisältöä juuri sopivasti. Lisäksi Lemiren piirrosjälki ja elokuvalliset rajaukset toimivat tässä kirjassa erityisen hienosti.

Roughneck_sivu7

Roughneckin päähenkilö on entinen NHL-nyrkkisankari Derek Ouellette, jonka ura on päättynyt väkivaltaisuuksista langetettuun ikuiseen pelikieltoon. Nyt Derek paistaa kananmunia pikkukylän diner-ravintolassa ja katkeroituu viinan voimalla yhä syvemmälle eristyksiin ympäröivästä maailmasta. Hänen maailmansa vuorovaikutus koostuu lähinnä yhden sanan murahduksista ja turpaanvedoista, mutta nämä eivät enää meinaakaan riittää, kun paikalle ilmaantuu Derekin kauan mieron tiellä ollut pikkusisko Beth. Siskolla on monia ongelmia, joista vähin ei ole huumeriippuvuus. Derek päättää olla avuksi, minkä seurauksena molemmat joutuvat kohtaamaan menneisyytensä haamuja ja väkivaltaisen, toksisen isän varjon. Lisämausteen soppaan tuo myös Bethin väkivaltainen ex-poikaystävä Wade, joka metsästää sekä heilaansa että tämän veljeä. Kirjan sävyä määrittää vahvasti tapahtumapaikka, kuvitteellinen Pimitamonin pikkukaupunki Kanadassa. Hengitys höyryää ja lumi narskuu kenkien alla. Tunnelma on tietyllä tapaa hyvin fargomainen, sillä erotuksella että Fargossa sarkastinen pullantuoksuisuus on sentään läsnä kulissina. Derekin Pimitamonissa ei haise kuin ummehtunut lätkäpukuhuoneen hiki, vanha viina ja kamiinasta nouseva savu.

Roughneck_sivu5

Tunnelma Roughneckissä on siis erittäin kohdallaan. Raikkaan pakkasen voi suorastaan haistaa sivuja käännellessään, niin hyvin kalsea talvi kirjan sivuilta välittyy. Se, missä Roughneck sitten hiukkasen ontuu, on realistinen hahmonrakennus. Toki tarinassa on oikeus hieman oikoa mutkia, mutta Lemiren maailmassa kaikki tapahtunut on selitettävissä yksinkertaisesti. Aikuisuuden ongelmiin on yksi syyllinen lapsuudesta. Ongelmat ovat ratkaistavissa yhdellä muutoksella tai oivalluksella. Hyvän ja pahan ero on mustavalkoinen ja juuri niin ilmiselvä kuin se vain voi olla. Menneisyyden haamut jätetään taakse yhdellä konfrontaatiolla. Lemiren hahmoille ja tarinalle valitsemat ratkaisut ovat yksinkertaisia ja tietyllä tapaa helppoja. Roughneck ei uskalla olla haastava ja todellinen sillä tapaa, kuin hyvä alkuasetelma ansaitsisi. Tällaiset todelliset ja kipeät teemat, etenkin hyvässä ympäristössä kuten Roughneckin taidokkaassa miljöössä, ansaitsisivat tulla käsitellyiksi huolellisesti ja älykkäästi. Lupaavasta alkuasetelmastaan huolimatta Roughneck ei lopulta ole kovin älykäs sarjakuva, vaan suoraviivaistettu jenkkitarina, joka lässähtää juonellisesti harmittavalla tavalla.

Roughneck_sivu3

Onneksi lässähtävänkin juonen aikana Roughneckin tunnelma pysyy koukuttavana. Lemiren kynä horjuu lähinnä joissain toimintakohtauksissa, kuten jääkiekkotakaumien aikana. Pitkäaikaiseksi lätkäfaniksi Lemiren kiekkoilijoilla ei ole kyllä hajuakaan siitä, miltä luisteleva ihminen näyttää. Onneksi tällaiset poikkeustilanteet kuten urheilu ovat Roughneckissä vähemmistössä, ja pääasiassa päästään nauttimaan fargomaisista ”karu pikkukaupunki” tai ”ihminen keskellä autiota pakkasmaisemaa” -hetkistä, joissa Lemire on vahvoilla. Hampaitaan kiristelevä Derek on yksi-ilmeinen, mutta oikealla tavalla. Ei kukaan halunnut Gran Torinossakaan Clint Eastwoodilta kuin yhden ilmeen. Kun tarinan kulku on yksinkertainen, riittää äristely tunteiden välitykseksi. Tietyssä mielessä Lemire siis antaa kuvitukselleen mahdollisuuden onnistua paremmin pitämällä juonen tyhmennettynä.

Roughneck_sivu2

Puutteistaan huolimatta Roughneck on, kuten alussa sanoin, paras lukemani Lemire. Sen puutteet ovat nähtävissä, mutta ne voi halutessaan sivuuttaa ja keskittyä nauttimaan mukaansatempaavasti kerrotusta perhedraamasta. Roughneck tarjoaa helppoja, mutta silti tyydyttäviä lunastuksen tunteita ja melodramaattisia käänteitä, jotka on alustettu onnistuneella rytmityksellä ja tunnelmoivalla kuvituksella. Ei Roughneckiä kannata kenenkään saman tien rynnätä kaupasta tai kirjastosta hakemaan, mutta minulle se antaa motivaatiota lukea Lemiren töitä jatkossakin. Etsimme edelleen sitä napakymppiä, johon tekijällä tuntuu olevan potentiaalia, vaikka vielä se ei vastaan ole tullutkaan.

Roughneck_sivu1