Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin

TheLieAndHowWeToldIt_kansi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että elämästä puuttuu jotain, mutta en ole oikein osannut sanoa, että mitä. Nythän se selvisi The Lie and How We Told It -teoksen myötä. Elimistöni on nimittäin huutanut kunnon taidesarjakuvaa, ja nyt kun sitä sain, niin taas tuntuu iho hengittävän, ripset 73% pidemmiltä ja värit kirkkaammilta. Rehellisesti sanottuna, onhan tässä koko ajan tullut arvioitua myös taidesarjakuviksi laskettavia teoksia, mutta jotenkin tämä TLAHWTI jätti taiteellisemman fiiliksen. Ehkä tässä on kyse vain ankeuden marinoimasta suomalaisesta mielenlaadusta, mutta kun sarjiksen aiheena on kahden entisen nuoruudenystävän kasvutraumat, joita käsitellään minimaalisen dialogin voimin arkisissa ympäristöissä, niin se se vasta taiteelta tuntuu! Tommi Parrish, vaikka onkin kanadalaistunut australialainen, voisi yhtä hyvin olla Tommi Pärssinen, sen verran kotoisalta hänen kerrontansa tuntuu. TLAHWTI on surullinen, yksinäinen ja outo kertomus nuoruuden vaikeuksista, jotka jalostuvat aikuisuuden vaikeuksiksi. Käytännössä valmis kuvakäsis Jim Jarmuschille.

TheLieAndHowWeToldIt_sivu7

TLAHWTI on kertomus yhdestä illasta, joka alkaa kun nuoruuden bestikset Tim ja Cleary tapaavat monen vuoden jälkeen yllättäen kaupan kassalla. He päättävät viettää illan yhdessä vanhoja muistellen. Rento ja pinnallinen jutustelu syvenee pian ja hilpeä nostalgia muuttuu traumojen työstämiseksi. Vaikka vanhan ystävän tapaaminen on iloinen asia, linkittyy siihen väkisin myös melankoliaa. Konkretia siitä, että ei itse ole enää sama ihminen kuin silloin, ja on vieläpä kehittynyt tahtomattaan ihan eri suuntaan kuin toinen, voi vetää hiljaiseksi. Hiljaisuuttakin TLAHWTI sisältää ihan sopivasti. Sitähän se on vanhojen tuttujen tapaaminen, hiljaisuutta kun yritetään keksiä, mitä seuraavaksi muisteltaisiin. Tarina on kivuliaan samaistuttava monella tapaa, mutta samaan aikaan Parrishin kerronta on sen verran etäännyttävää, että tapahtumia voi katsella ja analysoida ulkopuolelta. TLAHWTI muistuttaa omista tökeröistä sosiaalisista tilanteista, mutta tarjoaa samantien myös mahdollisuuden kehittyä niissä, kun asiaa pääsee tarkastelemaan turvallisesti lukijana.

TheLieAndHowWeToldIt_sivu4

Taidekerrointa kiihdyttää myös sarjakuvan sisällä tapahtuva sarjakuva. Parrish vaihtaa tyyliä lennosta, kun Cleary kirjan aikana lukee löytämäänsä sarjakuvakirjaa. Klassiselle metakerrontamallille uskollisesti teemat limittyvät tarinoissa toisiinsa. Cleary lukee tarinaa toisen ihmisen elämään kurkistamisesta samaan aikaan, kun itse tajuaa, että ei tiennyt Timin elämästä läheskään kaikkea edes tiiviin ystävyyden aikoina. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö ja jokaisen omiin kamppailuihin liittyy valtavasti kaikkea, mitä toiset eivät tule koskaan näkemään. Olemme innokkaita muodostamaan ihmisistä mielikuvan sen pienen kulman perusteella, jota heistä todistamme, mutta Parrish muistuttaa kirjallaan jälleen tällaisen toiminnan vaarallisuudesta. Kirjan nimivalhe, jota kerromme, voi pinnallisesti ajateltuna olla päätös olla kertomatta omasta elämästämme läheisillemme, mutta yhtä hyvin se voisi olla myös ajatus siitä, että kukaan ei ymmärrä minua, mutta minä ymmärrän kaikkia. Kerrotaanko valhetta toisille vai itselle? Parrish ei ota tähän turhan tarkkaa kantaa, mutta eipä ole tarviskaan. Kirja on herättänyt kysymykset, eli siinä mielessä se on onnistunut.

TheLieAndHowWeToldIt_sivu2

Parrishin taide on pienieleistä, mutta kertoo sen, mitä tarvitsee kertoa. Vaikka ilmeillä ei tässä kirjassa herkutella, tulee hahmojen eleistä ja tilankäytöstä selväksi tilanteiden tunnelma. Tyyli tuntuu välein minimalistiselta, välein impressionistiselta ja välein ihan vain huolella suunnitellulta sarjakuvakerronnalta ilman tarkempia määritelmiä. Tietyllä tapaa voisi sanoa, että Parrishin tulkinta on sen verran moni-ilmeistä, että se onnistuu eri tilanteissa korostamaan tarinan eri aspekteja. Se voi olla myös hieman liikaa tulkittu, kyse on kuitenkin vahvasti muotoihin nojaavasta, pelkistetystä kuvitustyylistä. Toki vähemmän on enemmän, ja sikäli pitää ihailla Parrishin itseluottamusta, varsinkin kun sarjakuvia ei hänellä vielä ihan kamalan montaa ole julkaistuna. Tällä kertaa itseluottamus ei nouse myöskään ärsyttäviin mittasuhteisiin tai muutu omahyväisyydeksi. TLAHWTI pysyy, jos ei nyt sympaattisena, niin kannustettavana sarjakuvana. Sympaattisuutta on vaikea saavuttaa näin surullisella maailmankuvalla, mutta hahmoille ja tekijälle toivoo silti ainoastaan hyvää.

TheLieAndHowWeToldIt_sivu3

Täytyy toki sanoa, että tällainen nykyihmisten elämien tyhjyys ja kaikenlaiset identiteettikriisiit eivät ole mitenkään tuoreita aluevaltauksia. Tätähän se nykytaiteilijoiden narratiivi monesti on, mutta toki nämä kaikki tarinat ovat syntyneet ihan syystä. Onko se sitten postmodernismia vai mitä, mutta kovasti näinä aikoina joutuu taiteen myötä pohtimaan sitä, miksi on oikeasti sellainen kuin on, ja onko oikeastaan sellainen kuin haluaa olla, vai sellainen kuin olettaa haluttavan olla. Aihepiiristä on tarjolla paljon kirjoja luettavaksi, leffoja katseltavaksi ja biisejä kuunneltavaksi. On kuitenkin hyvä, että on myös sarjakuvia koettaviksi. The Lie and How We Told It ei väkipakolla kampea minua kohtaamaan pelkäämiäni asioita itsessäni samalla tavoin kuin kaikkein voimakkaimmat ja raadollisimmat taidekokemukset, mutta se kysyy silti vakuuttavin äänenpainoin, miksi meistä tulee sellaisia kuin tulee, ja miksi niin usein kahlaamme vaikeuksissamme yksin, kun apuakin olisi tarjolla. Jos pitäisi ihmisiä jatkuvasti lähellään, ei tarvitsisi jossain kohtaa huomata ajautuneensa yksin kauas. Se kai tämän kirjan pääopetus on. The Lie and How We Told It laittaa miettimään ja oivaltamaan, ja yksin sen vuoksi se on jo suositeltava sarjis luettavaksi.

TheLieAndHowWeToldIt_sivu5