Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan.
Juonella ei ole ihan kauheasti väliä, mutta tässä lyhykäisyydessään: Eletään 1930-luvun loppua. Ada on rikkaan brittiläissuvun perijätär, joka joutuu jättämään sisäoppilaitoksensa, kun hänen setänsä on kuoleman kielissä. Kuolinvuoteellaan setä paljastaa Adalla olevan serkku Percyn, jonka setä on aikanaan hylännyt Afrikkaan. Setä haluaa jättää omaisuutensa Adalle ja mainitulle serkulle, joten Afrikkaan on lähdettävä sukulaista etsimään. Matkaa mutkistavat kiero, näppejään perinnönjaossa nuolemaan jätetty toinen serkku Nancy, sekä ”Afrikassa” vaikuttavat koloniaalivahvistukset majuri Collins ja hänen kumppaninsa Rudi von Grudi. Kaikki hahmot ovat melkolailla epämiellyttäviä niljakkeita. Ada on sieltä puhtoisimmasta päästä, mutta hänkin suomii palvelijatartaan Carmenia surutta, eikä ihan kauheasti paikallisasukkaiden hyvinvoinnista huolehdi. Kokonaisuudessaan Ada viidakossa onkin hirtehinen testamentti ahneudelle, itsekkyydelle ja muille sellaisille ominaisuuksille, joilla eurooppalainen kulttuuri on maailman suruttomasti aikoinaan alistanut.
Altanin kerronta on underground-henkistä, mutta sujuvaa. Tapahtumia ja sivuvitsejä on jatkuvasti paljon. Dialogia riittää, ja hahmojen puheen lisäksi sitä täydentää ”katuojassa”, eli ruutujen alla rullaava kommenttiraita. Sillä nimetön kertoja, käytännössä Altan itse, milloin valottaa tapahtumia ja milloin kommentoi niitä sarkastisesti. Adaa lukee silti sujuvasti, sillä Altan rytmittää informaatiotiheän tarinansa hyvin. Viisastelu ei ylly missään kohtaa itsetarkoituksellisesti ja paletti pysyy kasassa. Tästä näkökulmasta Ada on lajityypissään onnistunut sarjis. Undergroundille ominaisesti siinä on myös elementtejä, joiden kohdalla ironia tuntuu muuttuvan itsetarkoitukselliseksi. Nihilismi ja kyynisyys ovat ilmiselviä kannanottoja, mutta kaikista sarjiksen valinnoista ei voi olla aivan yhtä varma. Ada viidakossa on itsessään iso karikatyyri, jossa on enemmän ja vähemmän onnistuneita elementtejä. Sarjiksessa on niin paljon tissejä, että mahdollinen tarkoituksellinen kommentointi pehmopornosta ja esineellistämisestä seikkailutarinoissa hukkuu sen alle, että on vain helvetisti tissejä. Samaten tummaihoisten afrikkalaisten esittäminen paksuhuulisina karikatyyreinä on nykyvinkkelistä väsynyttä, oli tarkoitusperä mikä tahansa. Altan ei piirroksillaan imartele juuri ketään, mutta silti tällaiset tyylivalinnat ovat tietoisia. Ja eipä 1970-luvun Italiassa nyt muutenkaan ole rasismista välttämättä murehdittu. Toki Adaa täytyy lukea aikansa lapsena, mutta kun se on ylistyssanojen saattelemana uudelleen saataville saatettu, niin uusi lukija asettaa odotukset sen mukaisesti. Ada on aikansa tuote, eikä aivan virheettömästi ikääntynyt sellainen.
Muutoin en henkilökohtaisesti ole Altanin kuvituksen suurin ystävä. Tyylivalinnat ovat varmasti kaikki ihan tietoisia, ja sellaisista asioista kuten perspektiivistä, varjoista tai ilmasta hahmojen ympärillä on luovuttu ihan tietoisesti. Altanin tyyli on ikään kuin äärimmäistä selkeää viivaa, jossa hahmo ja tausta erotetaan toisistaan ainoastaan hahmon ääriviivalla. Tälle on varmaan joku hienompikin nimi, joku voi sen kommenteissa kertoa jos on tarvis. Joka tapauksessa, naivistista lähentelevä tyyli on groteski ja kauneuskäsitteille irvaileva, mutta samanaikaisesti lukemista raskauttava. Ei Altanin jäljessä minulle paljon ihasteltavaa ollut. Se on omaperäistä, mutta ei sellaisella tavalla, joka kutittelisi omia esteettisiä hermojani. En ole koskaan ollut itsetarkoituksellisen sekavuuden fani, vaikka monesti rumasta kauneudesta viehätynkin. Tyylivalinnat ovat kuitenkin tyylivalintoja, ja Altanin jälkeä on monesti myös kiitelty. Voi siis olla, että juuri sinä diggailet sitä kovastikin, mutta oman kokemukseni perusteella hypeä ei kannata aukottomasti uskoa.
Kokonaisuutena Ada viidakossa on minusta – uskallanko sanoakaan – ihan jees. Hirvittää myöntää kädenlämpöinen lukukokemus, mutta minkäs teet. Tämä on taas niitä sarjiksia, joiden kohdalla tuntuu, että uskottavan sarjisharrastajan tulisi yhtyä ylistyskuoroon, mutta niin pitkälle en ole valmis menemään. Ada viidakossa on ihan hyvää luettavaa, mutta en hiffaa, miksi juuri tämä 40-vuotias sarjis piti naftaliineista kissojen ja koirien kanssa kaivaa uudelleenjulkaistavaksi. Tai siis hiffaan, eli veikkaan, että tuolle tietylle ikäpolvelle se on hieman kokoaan suurempi juttu. Ja siinähän ei ole mitään väärää: nostalgia ja oman nuoruuden kulttuurikokemukset ovat kamalan voimakkaita asioita, joista on ihan ok intoilla koko ikänsä. Jos nostalgikkoja löytyy riittävän iso kööri ostamaan uudelleenjulkaisun Adasta viidakossa, niin kaikin mokomin. En minäkään tätä olisi ilman uusintapainosta tullut koskaan lukeneeksi. Yritän vain tällä tekstillä sanoa, että Ada ei ehkä herätä aivan niin voimakkaita tunteita, jos et ollut ns. ensimmäisellä kierroksella mukana, tahi muuten Altanin töiden suuri ystävä. Sen lukee ihan mieluusti, ja onhan se mukava tietää mistä piireissä puhutaan, mutta sykähdykset joudun itse hakemaan jostain muualta.
Arvosana: 70/100
Ada viidakossa
Altan, käsikirjoitus ja kuvitus
88 sivua
Zum Teufel, Asema Kustannus ja Täysi Käsi, kustannus
Hinta Suomessa 20-24 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”