Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään.
No niin, hoidetaanhan tämä kliseekimpale-synopsiksen kuvailu pois alta. Nicholas Cox on aloitteleva miekkailija, jolla on intoa ja luonnollista lahjakkuutta, mutta ei juuri kokemusta tai taitoja. Hänellä on hirveä tarve todistaa olevansa miekkailijoista kovin, mutta se on vaikeaa kun vastassa on ikäpolven lahjakkain miekkailija, Seiji Katayama. Nicholas kuitenkin pyrkii kouluun miekkailustipendillä, ja sitten jännitetään, pääseekö hän joukkueeseen, johon pyrkivät myös Seiji ja nippu muita huipputaitavia kalpaniekkoja. Tavoitteena on päihittää vuoden aikana toinen koulu, jonka joukkuetta johtaa olympiavoittaja Robert Costen poika Jesse Coste. Kun Robert ja Jesse mainitaan, Nicholaksen ajatuskuplassa lukee ”his legitimate son”. Onneksi, jos ei tajua tästä miksi Nicholas on ”luontaisesti lahjakas” ja miksi hänellä on tarve pärjätä miekkailussa, niin se on vielä takakanteen kirjoitettu ihan auki. että ei tätä nyt varsinaisesti hienovaraiseksi voi haukkua. No joka tapauksessa, sitten miekkaillaan niin maan perkeleesti ja silloin kun ei miekkailla, puhutaan miekkailusta. Fencen paras puoli on sen yllättävä lajivalinta, joka tuo sarjikseen selkeästi lisää kiinnostavuuskerrointa. Jos kyse olisi ollut vaikka jalkapallosta tai uinnista, olisi vaikea kuvitella Fencen olevan yhtä vetovoimainen kuin se nyt on.
Opit miekkailun hienouksista ovat Fencen paras osa melko selkeästi. Miekkalajien erot, asentojen ja liikkeiden hienosäätö ja ottelukuvaukset ovat ihan aidosti asioita, joita en ole ennen nähnyt tai lukenut. Sellainen yksinään takaa, että sarjiksen lukemiseen käytetty aika ei ole hukkaan heitettyä, oli loppusisältö miten höttöistä tahansa. Toisaalta myönnän ihan nikottelematta myös, että kliseiseen urheilutarinaan on helppo uppoutua ja antautua sen vietäväksi.
Jos Fence olisi ollut koko minisarjan kokoava kirja, olisin varmasti ahmaissut sen ennätysvauhtia ja saattanut antaa korkeammat pisteetkin. Tämänkaltainen nuortenkirjallisuus elää ja kuolee sen mukana, miten intensiivisesti tarinaan on mahdollista heittäytyä. Sarjakuvan lehtiformaatti on tässä kohtaa mielestäni selkeä hidaste. Toki lukijan voi koukuttaa odottamaan seuraavaa numeroa, mutta ainakaan omalla kohdallani näin höttöinen tarina ei kestä yhtään taukoa. Jos juonta jää ajattelemaan tai analysoimaan, niin into lopahtaa todella nopeasti. Tällaisen kertomuksen täytyy vain lisätä pökköä pesään ja nostaa kierroksia taukoamatta aina loppuun saakka, tai noutaja tulee. Fence vol. 1 onnistuu tekemään tätä neljån numeron ajan, mutta kuten trade paperbackeilla on tapana, sen enempää ei yhteen nippuun materiaalia kasata, ja sitten ollaankin tilanteessa, jossa pitäisi jotenkin jaksaa kiinnostua vielä luoja ties milloin ilmestyvästä kakkosvolyymistä (no oikeasti se on jo ilmestynyt, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan).
Täytyi muuten kirjoittaa tätä tekstiä näin pitkälle, ennen kuin tajusin, että en ole maininnut tekijöitä lainkaan. Jotenkin toteutuksen geneerisyys kuultaa läpi niin paljon sekä C.S. Pacat’n käsikirjoituksesta että Johanna the Madin kuvituksesta, että tekijöiden kädenjälki jää melko pieneksi. Se on todella sääli, sillä itsestänikin tuntuu nyt siltä, että kritisoin sarjakuvaa, jonka kohderyhmää en oikeastaan ole, eivätkä tekijät sitä ole minulle suunnanneetkaan. Vaikka on aika pelkurimaista kritiikkiä selitellä omia arvioitaan, niin silti haluan Fencen tapauksessa tunnistaa oman asemani tämänkaltaisen sarjiskulttuurin ulkopuolella. Se ei toki tarkoita, etteikö mielipiteeni Fencestä olisi ihan yhtä validi kuin kenen tahansa muunkin, mutta tällaisten sarjisten harrastajille ja ystäville kaikki esittämäni kritiikki saattaa olla aivan tyhjänpäiväistä horinaa. Että jos siellä pudistelette nyt päätänne että ei jummijammi mikä kääkkä, niin se on ihan ok.
Mutta ei tarvitse tehdä tästä mitään kärhämöintiä. Fence on helppoa, nopeasti sulatettavaa sarjakuvaa, jonka lukee mieluusti kerran. Kannattaa varmaan odottaa koko sarjan ilmestymistä ja kerääntymistä yksiin tai kaksiin kansiin, ja sitten ahmaista koko hoito kerralla. Nyt kun stoori jää ykkösvolyymin jälkeen kesken, oli fiilis välittömästi kiinnostuneen lannistunut. Haluaisin tietää, miten tarina jatkuu, mutta se halu kestää todennäköisesti noin viikon. Sen jälkeen Fence on yksi kasvoton sarjakuva kasvottomien sarjisten joukossa. Mikään ei estä kuitenkaan nauttimasta siitä sen ohikiitävän hetken ajan. Lennä, sinä sarjakuvien päiväperhonen.
Arvosana: 66/100
Fence vol. 1
C. S. Pacat, käsikirjoitus – Johanna the Mad, kuvitus
112 sivua
BOOM! Box
Hinta Suomessa n. 13 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 