Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu

Oksi_kansi

Onpas muuten harvinaislaatuista ja ilahduttavaa, että avatessaan juuri ostamansa kotimaisen sarjakuvan silmään osuu ensimmäiseltä sivulta maininta ”3. painos”. Ei ole jokapäiväistä tällaisten näkeminen, varsinkaan jos kyseessä oleva sarjakuva on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Usein ensimmäistäkin painosta myydään useampi vuosi. Mari Ahokoivun viimevuotinen Oksi kuitenkin tarjoaa tällaisen pienen ilon läikähdyksen ennen tarinan alkua. Sarjakuva on ollut pienimuotoinen yllätyshitti, joka on kerännyt kovasti ylistystä ja kiitosta arvioissa ympäri internettiä. Tietysti se näkyvin tunnustus eli Sarjakuva-Finlandia jäi pokkaamatta, diktaattorimalli kun on suunniteltu nimenomaan epäloogisuuksia varten. Ahokoivu pääsi kuitenkin apajille toista reittiä, osana Sisaret 1918 -antologian tekijäpoppoota, joten ei huono vuosi tekijällekään!

Jälkijättöisen bloggaajan elikkäs meikämignonmunan näkökulmasta haasteeksi muodostuukin lähinnä keksiä Oksista vielä jotain sanottavaa, tätä kun on käsitelty sarjakuvaksi poikkeuksellisen laajasti myös kirjablogeissa. Oksi on todella hyvä, huolella ja rakkaudella tehty kokonaisvaltainen sarjakuva, ja kuuluu mielestäni modernin Suomi-sarjiksen kulmakiviin. Se innoitti minut kokeilemaan jotan uutta myös arvion kanssa, nimittäin nyt aion siis lopettaa itseni suodattamisen ja annan sanojen vain virrata. Katsotaan, mihin päädytään!

Oksi_sivu5

Oksi on siis suomalaisesta kansanperinteestä ammentava uusi kertomus, tarina äideistä ja tyttäristä, kuten kirjan takakansi sanoo. Ja toden totta, vaikka ilmeisimmät teemat ovat sellaisia kuten eläimet, metsä, muinaisusko ja suomalainen luontosuhde, on Oksissa pitkälti kyse siitä, mitä vanhemmat lapsilta odottavat ja miten lasten tehtävä on pettää vanhempiensa odotukset. Oksi on monitasoinen tarina, jota voi tulkita halutessaan lukemattomilla eri tavoilla. Se on päällisin puolin yksinkertainen, mutta lopulta erittäin kompleksinen kudelma tunnetta, historiaa ja kulttuuria. Toisaalta, minusta Oksia oli lähes mukavinta olla tulkitsematta lainkaan. Ahokoivun kerronta on jotenkin pehmeää ja pilvimäistä, sellaista, jonka mukana haluaa vain jäädä leijumaan. Pilviverhon taakse voi koittaa murtautua teorioilla ja hypoteeseillä tarinan merkityksestä, mutta sitä on myös ihan mahtava vain jäädä kokemaan ja ihmettelemään. Kun suljin Oksin luettuani sen, tunsin samaan aikaan ymmärtäneeni kirjasta paljonkin, ja toisaalta en yhtään mitään, eikä se haitannut lainkaan.

Oksi_sivu7

Meinasi vähän tuossa kappaletta ylempänä oksettaa, kun käytin termiä ”kokonaisvaltainen sarjakuva”, mutta en keksinyt parempaakaan. Tarkoitan siis sitä, että Oksissa aivan kaikki fyysisestä tuotteesta viimeiseen viivaan on huolellisesti mietittyä. Jokainen sentti tästä kirjasta on osa tunnelman luontia. Sivut eivät ole olemassa vain tarjotakseen pohjan tekstille ja kuville, vaan niiden tuntu, koko ja näkö ovat kaikki Oksin osasia. Sivuilla on paljon tyhjää tilaa, mutta se on kaikki tarpeen. Tekstit eivät ole kirjan sivuilla vain esittääkseen sanoja, vaan tekstaustyyli ja jokainen kirjain luo myös Oksin maailmaa, kohtausten tunnelmaa ja hahmojen persoonia. En halua kuvitella, että Oksi on tehty perinteisessä taiteilija-ateljeessa sivu kerrallaan ja kirja on sitten ajettu massiivisten painokoneiden läpi korviahuumaavan melun saattelemana (kuten se tietysti todellisuudessa on), vaan Ahokoivu on lausunut loitsun, puhaltanut kämmeniinsä ja luonut Oksin kertarysäyksellä juuri sellaiseksi kuin se on. Tässä on jumalauta sitä sarjakuvan taikaa!

Oksi_sivu1

Siinä tuli selitettyä ensimmäinen mahtipontinen väite avauskappaleesta, nyt vielä se toinen. Oksi on modernin suomalaisen sarjakuvan kulmakivi siinä missä Näkymättömät kädet tai Kannas tai Perkeros, sillä se näyttää, mitä kaikkea kotimainen sarjakuva voi olla. Usein nämä kulmakivet ovat myös laadullisesti huippuja, mutta niiden ei tarvitse olla. Tärkeämpää on se, että en ole koskaan lukenut vastaavanlaista sarjakuvaa, ja tunnen olevani nyt jonkin uuden äärellä. Kulmakiviys ei myöskään tarkoita, että muiden sarjakuvantekijöiden pitäisi rynnätä kopioimaan yllämainittujen teosten tyylejä. Enemmänkin ne asettavat rimaa ja toivottavasti innostavat muita tekijöitä löytämään oman äänensä yhtä vahvasti. Sellaisia esiinmarsseja, jotka sanovat ’tässä me olemme ja näin uskomattomiin asioihin me kykenemme’. Sellaisia jättiläisiä, joiden harteilla on koko skenen hyvä seistä.

Oksi_sivu2

Tämä teksti tuntuu nyt menevän ylisanojen puolelle, mutta toisaalta halusin kovasti tehdä Oksin arviosta impressionistisen. Tätä kirjaa voi paloitella ja pohtia, mutta jotenkin tunsin Oksin lukemisen ennen kaikkea Oksin kokemisena. Jotenkin tällainen lähtökohta näköjään kirvoittaa sormet juoksemaan näppiksellä lähes pateettisen mahtipontisesti. Että nauttikaa nyt tämä blogaus suolahippusen kanssa, ei tässä kuitenkaan olla syöpää parantamassa tai olympiakultaa voittamassa, mutta ainutlaatuisen taidekokemuksen Oksi tarjoaa. Joskus ei huvita viipaloida tekoprosessia tai merkityksiä, vaan täytyy vain saada kerrottua se, mitä sarjakuva minussa herätti. Juha Miedon sanoin, miltä se mämmi minussa maistuu. Joskus siihen löytyy sanoja ja joskus ei. En ole ihan varma, onnistuinko sataprosenttisesti, mutta Mari Ahokoivu on mielestäni onnistunut, kauniisti, itsevarmasti ja herkästi.

Oksi_sivu3

Arvosana: 91/100

Oksi
Mari Ahokoivu, käsikirjoitus ja kuvitus
376 sivua
Asema Kustannus
Hinta Suomessa n. 29 €

Oksi_sivu6

Oksi_sivu4

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s