Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

cof

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -sarja etenee jo kolmanteen osaansa. Kun olen retroaktiivisesti keksinyt sarjalle sääntöjä, olen tunnistanut kehityksestäni tietynlaisia käännekohtia. Lapsuuden ensimmäiset kunnon sarjismuistot (tämä on vielä tulossa), itsenäinen lukeminen ja tunne omasta kirjasta (Roope Ankan elämä ja teot), pottunokista ja eläinhahmoista ”realistisiin ihmishahmoihin” (Hämähäkkimies) ja ensimmäinen ”aikuisten sarjakuva”, joka on tämän osan teema. Voi olla, että keksin näitä käännekohtia joskus vielä lisääkin, mutta näillä näkymin neljä osaa on loppusaldo, joilla minuuteni on sarjakuvissa rakennettu.

cof

Heräsin ”vakaviin” sarjakuviin verrattaen myöhään. Yläasteella oli kiire soittaa bändissä ja kasvattaa finnejä naamaan ja lukiossa oli niin paljon luettavaa koulun puolesta, että suunnilleen kaikki vapaa-ajan lukeminen viikottaista Akkaria lukuunottamatta jäi taka-alalle. Niinpä henkisen kehityksen aika, jolloin muukin kuin huumori- tai seikkailumateriaali alkaa kiinnostamaan, meni enemmän tai vähemmän sarjispimennossa. Palasin sarjakuvien pariin 2005, kun teattereihin tärähti ensimmäinen Sin City -leffa. Elokuva itsessäänhän on ensiluokkaista pintakiiltoa ja kikkailua, niin hyvin tehtynä, että sitä on vaikea vastustaa. 17-vuotiaaseen se iski kovaa, joten elokuvan jälkeen oli pakko haalia näppeihin myös sarjista. Isä onnistuikin joltain työreissulta tuomaan tuliaisina Hell and Back -kirjan, joka tuolloin oli melko tuore ja sattumalta viimeiseksi jäänyt Sin City -julkaisu. Tässä tapauksessa se oli ensimmäinen lukemani Sin City, joten sain sarjaan melko erilaisen ensikosketuksen kuin suurin osa lukijoista. Ja Frank Millerkään ei ollut vielä kyseenalainen hahmo, oi niitä aikoja!

cof

Useimmat Sin City -tarinathan ovat melko lyhyitä, ja niissä pointti on lähinnä Millerin hekumoida miljööllä, tekniikalla ja teemoilla. Tarinoissa itsessään ei ole juurikaan käänteitä, vaan ne ovat hyvin suoraviivaisia ja kyyniseen maailmankuvaansa käpertyviä. Hell and Backissa on mittaa ja käänteitä, ja siinä mielessä se on ihan oikea sarjakuvaromaani (tai siis minisarja, jollaisena se on julkaistu). Leffoihinkin käännetyt lyhyemmät tarinat ovat tunnettuja, mutta kuten Sin City -elokuvakin osoittaa, niitä tarvitaan useampi tyydyttävän mittaisen Sin City -kokemuksen luomiseen. Hell and Back toimii omillaan ilman lisätäytettä, ja siksi se on edelleen sarjakuvana mielestäni Sin Cityistä paras. Sin Cityssä hyvät eivät voita ja heikkojen kohtalo on aina vielä astetta kamalampi kuin olisi voinut kuvitella. Teemat tuntuvat tuoreilta ja uskaliailta, jos ne ovat ensimmäinen kosketus vastaavanlaiseen kerrontaan. Jokaisella meillä on muistikuvia ensimmäisistä antisankaritarinoista tai perinteistä satukaavaa rikkovista saduista, mutta on vaikea sanoa, onko niistä joku selkeästi toista parempi. Sin City vie nihilisminsä vielä astetta pidemmälle kuin useat muut kertomukset, mutta onko se sitten jonkinlainen ansio, tiedä häntä.

cof
Tarjolla myös köppäistä transfobiaa ja misogyniaa, joskus jopa samoissa puhekuplissa.

Hell and Back on tosin muista Sin City -tarinoista jossain määrin poikkeava. Sen päähenkilö Wallace on naurettavan kiiltokuvamainen. Verrattuna esimerkiksi Sin Cityn tunnetuimpaan hahmoon, Marviin, Wallacessa ei ole särmää lainkaan. Marv on hitaanpuoleinen sosiopaatti, jolla on sydän paikallaan ja kovat nyrkit, mutta ei hirveästi muita hyviä puolia. Wallace on ylivoimainen taistelija, herkkä taiteilija, empaattinen sotaveteraani ja onpa hänellä vielä iso munakin (tämäkin todetaan sarjakuvassa ääneen, ettei vain jäisi epäselväksi). Tästä näkökulmasta jää vähän hämäräksi, miksi Miller on pisimmässä Sin City -rupeamassaan päätynyt tällaiseen Teräsmies-ratkaisuun. Juonen suhteen Hell and Backissa on sarjan muita osia enemmän polveilua, käänteitä ja nyansseja juuri kirjan mitan vuoksi, mutta kaava toistuu hyvin samanlaisena, koska yksikään ongelmatilanne ei oikeastaan edes hidasta Wallacea. Juoni kääntyy eri suuntiin monta kertaa, mutta ainoa vaikutus on siinä, että Miller pääsee herkuttelemaan kuvituksella ja eri tehokeinoilla aina kymmenen sivua lisää per juonenkäänne.

cof
Esimerkkinä tämä huumetrippijakso, joka kyllä edelleen huvittaa kohtalaisen paljon

Uusintalukemisella tässä sarjakuvassa korostui vielä aiempaa enemmän se, miten puhtaasta voimafantasiasta Sin Cityssäkin on kyse. Sankari on kaikkivoipa, kuten aiemmin todettua. Naispäähenkilö Esther on kliseisen ulkomuodollisesti täydellinen mutta persoonaltaan tyhjä astia, johon jokainen lukija voi projisoida omaa unelmanaistaan. Hän on erinomainen pelastettava, ja se on Sin Cityssä ollut perinteisesti naisen rooli, jollei kyse sitten ole petollinen nymfo (joka hänkin löytyy Hell and Backista, kuten monista muistakin SC-tarinoista). Sin Cityn merkittävimmät naishahmoja yhdistävät piirre ovat täydellinen keho, taipumus alastomuuteen ja hyvin pikaisesti syntyvä himo päähenkilöä kohtaan. Tästä näkökulmasta Sin City on erittäin selkeästi epäkypsien heteromiesten tekemää sarjakuvaa epäkypsille heteromiehille. Miller on silloin tällöin töissään tavoitellut myös vähintään kevyitä filosofisia elementtejä, mutta Sin Cityssä ne loistavat poissaolollaan. Eikä siinä, olen monesti sanonut, että puhtaan viihteellisessä sarjakuvassa ei ole mitään vikaa, mutta Sin Cityä on sen visuaalisten ansioiden vuoksi joskus kutsuttu myös taiteeksi. Taidetta se on yhtä paljon kuin ison rahan Hollywood-silmäkarkki, eli korkeintaan venyttämällä ja satunnaisesti.

cof

cof
Tässä ruudussa on oikeastaan kaikki Hell and Backin sisältö tiivistettynä. Että jos et koko sarjista jaksa, niin voit sanoa tiivistelmän nyt lukeneesi!

Hell and Back on siis toiminut aikanaan sisäänheittäjänä itselleni ”vakavamman” sarjakuvan pariin, mutta onneksi se ei ole jäänyt kovinkaan vakiintuneeksi vertauskohdaksi tai peruskiveksi omaan sarjisharrastukseen. Silti, muistan kyllä sen kihelmöivän tunteen, kun omillaan luki sarjakuvaa, jonka sisältö oli raffimpaa ja jotenkin ”kiellettyä” siihen astisiin kokemuksiin verrattuna. Se tunne on koukuttava, ja sillä on varmasti ollut vaikutusta siihen, että sarjakuviin on sen jälkeen halunnut sukeltaa syvemmälle. Mitä pidemmälle noista ajoista mennään, sitä vähemmän nyansseihin tulee kiinnitettyä huomiota, ja jäljelle jäävät ne perimmäiset tunteet ja tapahtumat. Hell and Backin laatu ja lukukokemus ovat noita nyansseja, mutta se tulee silti olemaan aina sarjis, jonka kohtasin oikealla hetkellä ja siksi sillä on minulle paljon absoluuttista laatuaan enemmän merkitystä.

cof

cof
No, ainakin puolialaston nainen katsoi suoraan lukijaan vain yhdessä himokkaan kunnioituksen ruudussa tällä aukeamalla. Olen nähnyt hienovaraisempaa pornoakin.
Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s