Hei, pääsen taas nostamaan esiin guilty pleasure -sarjakuvagenreäni, murresarjakuvia! Kaapista tulin ulos tämän kyseenalaisen mieltymyksen kanssa jo pari vuotta sitten, mutta ehkäpä blogiin on sen jälkeen löytänyt pari uuttakin lukijaa, joille voin tässä tuottaa pettymyksen. Kyllä, tämä kynäniskabloggaaja ei vieläkään ole lukenut Akiraa alusta loppuun tai kaikkia Tinttejä, mutta murresarjakuvia on kyllä kahlattu mennen, tullen ja palatessa. Niinpä Sanoman uusin murrekokoelma Aku Ankan Slangisota löysi tiensä käsiini hyvinkin ripeästi. Genren ystävänä minun oli vaikea vastustaa tämän kirjan speksejä: pelkkiä Carl Barksin tarinoita ilman heikkolaatuista täytemateriaalia, vain Stadin slangia, jonka toimivuus Ankassa on minulle jo todistettu, ja kääntäjinä monia mielenkiintoisia helsinkiläisiä, kuten Asa, Tuomari Nurmio, Kati Kovács ja Cledos. Viimeisin toisaalta muodosti saman tien myös kirjan suurimman riskin: kun Ankan käännökset ovat aina olleet tiukasti säänneltyjä ja toimitettuja, ja se on niiden laadun perimmäinen syy, voiko laatu säilyä kun hommiin otetaan kokemattomia tekijöitä, joiden ansiot ja osaaminen ovat ihan jotain muuta kuin sarjakuvakääntämistä? Lyhyt vastaus: ei se ihan voi, vaikka Slangisota ei totaalinen floppi olekaan.
Ideana Slangisota-kirjassa on siis juhlistaa muuttuvaa ja kehittyvää slangia. Seuraavalla väitteellä voisin saada korville joltain kielitieteilijältä, mutta slangin taitaa erottaa muista murteista juuri se, että se perustuu eri kulttuurien törmäämiseen ja sekoittumiseen siinä missä muita murteita leimaavat juuri alueellisuus ja ”omien parissa” omaan suuntaansa muotoutuva kieli. Slangin ominaispiirre on kehittyminen ja muuttuminen, minkä vuoksi se soveltuu erinomaisesti eri ikäpolvien tarkasteltavaksi kieleksi. Kääntäjien ikähaarukka ulottuu 1950-luvulla syntyneistä muusikko Tuomari Nurmiosta ja kirjailija Anja Snellmanista vuosituhannen taitteen lapsiin, räppäri Cledokseen ja tubettaja Pinkku Pinskuun. Idea on erinomainen, mutta toki tuloksena on vaihtelevan laatuisia käännöksiä, jotka saavat miettimään, mikä lopulta on Ankan käännöskielen ja todellisen kielenkäytön välinen suhde.
On esimerkiksi varmasti totta, että normipuheessa käytetty sanavarasto ei aina ole laajin mahdollinen, ja tietyt sanat saavat useita merkityksiä niin, että ne toistuvat puheenparressa paljonkin. Silti esimerkiksi Cledoksen käännöksissä taajaan esiintyvä sana hemo alkaa banalisoitua jo parin tarinan jälkeen. Synonyymitykittelyyn tottunut Ankan ystävä toivoisi hemolle muutamaa variaatiota. Samaten slangin ja yleisen puhekielen välinen yhteys mietityttää: Pinkku Pinskun käännöksissä suurin osa ”slangia” on englanninkielisten termien käyttö suomen kielen seassa. Minulle se on aina ollut asuinpaikkariippumaton ilmiö aikana, jona kulutamme valtavasti englanninkielistä kulttuuria ja viihdettä. En voi junantuomana keskisuomalaisena nipottaa slangista liikoja, mutta perus nettikielen omimista Stadi-ilmiöksi en aivan sulata.
Kolmas asia on sitten alkuperäisten suomennosten suhde slanginnoksiin. Sellaiset aivan kuolemattomat lausahdukset kuin ”rahat vai kolmipyörä” tai ”elämme kovia aikoja ystävä hyvä” on slanginnoksissa muutettu paitsi sanamuodoiltaan myös merkityksiltään. Kun saavuin tarinassa kohtaan, jossa odotin jotain tuollaista legendaarista lausahdusta ja sitä ei tullutkaan, edes sisällön tasolla, oli kuin tuoli olisi nykäisty alta. Tässä toisaalta en syytä slangintajia vaan itseäni. Eihän sillä oikeasti ole väliä, mitä fraasia puhuva koira toistelee tai mitä kysymyksiä rahat vai kolmipyörä-visailun vetäjä kysyy. Tässä asiassa nostan hattua slangintajille, jotka olivat ennakkoluulottomasti tuoneet nykypäivään vanhoja tarinoita. Minusta se ei tuntunut niin mukavalta, mutta jos tämä kääpä haluaa täällä valittaa niin kääpä on hyvä ja menee takaisin lukemaan niitä alkuperäisiä käännöksiä 1950-luvun näköispainoksista ja antaa slangintajien puhua uusille yleisöille. Ni.
Toimituksellisesti kirjassa harmittaa tarinoiden valinnan laiskuus. Kirjaan on jälleen kerran kasattu ne kaikkein useimmin julkaistut tarinat. Barksilla on tuotantoa tuhansia sivuja ja tarinoita vaikka kuinka, mutta ainakin ”Puhuva koira”, ”Musiikin lumoissa” ja ”Kun taivaalta satoi rahaa” ovat julkaistu jo parillakin eri murteella, ja toki neljäsataa kertaa perussuomennoksilla siihen päälle. Onko tosiaan niin, että murresarjiksiin soveltuu vain 15 Barksin kertomusta, vai voisiko olla, että suurta yleisöä varmasti miellyttääkseen päädytään aina toistelemaan niitä kaikkein tunnetuimpia tarinoita? Barks-rakkaus on tässä maassa niin tunnustettu tosiasia, että haluaisin uskoa monen muunkin tarinan myyvän ihan saman määrän kirjoja.
No, nyt on mussutettu tarpeeksi ja niihin positiivisiin puoliin: slangi on edelleen toimiessaan hulvattoman hauskaa sarjakuvan tekstiä. Slangisota nauratti ääneen muutamaan otteeseen ja täydellistä reaktiokuvamatskua oli jälleen tarjolla monen ruudun edestä. Erityismaininta Cledoksen ”jjjööyyyy äijä” -kuplille, jotka huvittivat kohtuuttoman paljon. Myös esimerkiksi kokenut slangintaja Sami Garam oli vauhdissa ja kokemus näkyy. Garamin slangi luistaa eteenpäin ja on myös sopivan vaikeaa: kyllä tällaisen ei-natiivin pitääkin joutua muutamaan otteeseen kirjan lopusta löytyvää sanastoa selaamaan, jotta slangikirjasta on rahalle vastinetta.
Kaikkein lämpimin fiilis minulle tuli kuitenkin Asan kääntämistä tarinoista, joskin puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Tarinat ovat hyvin käännettyjä: eivät kirjan parhaita, mutta eivät huonoimpiakaan. En kuitenkaan koskaan kuvitellut, että teini-ikääni niin vahvasti muokanneet kaksi vaikuttajaa koskaan tulisivat yhteen tällä tapaa. Ankan kanssa tuli kuljettua intensiivisimmin ehkä ikävuodet kymmenestä viiteentoista, ja sen jälkeen sujuvan läpsystä vaihdon myötä vuosikymmenen toinen puolikas Asan musiikin parissa. Kun luin Asan sanoittamaa Ankkaa, tuntui kuin kaksi rakasta ystävää vuosien takaa olisivat poikenneet katsomaan, miten minulla tätä nykyä menee. Olen kuullut, että on olemassa myös ihmisiä, joiden identiteetin kulmakivi ei ole se, mitä he lukevat, kuuntelevat ja katselevat, mutta meille nörteille se on persoonan tärkein rakennuspalikka. Siksi Ankan, Barksin ja Asan symbioosi oli minulle paljon kokoaan isompi asia.
Kokonaisuutena Slangisota kärsii hieman perusideastaan: usean kääntäjän mukaan ottaminen ohjaa väkisinkin lopputulosta pois parhaasta mahdollisesta, mutta tarjoaa toki useamman näkökulman aiheeseen. Jos haluaisi lukea vain sujuvinta mahdollista slangisarjista, kannattaisi edelleen palkata vain Sami Garam (tai vaihtoehtoisesti Veera Salmi, jonka käännökset kirjassa olivat timanttisia) hommiin. Luulen, että Slangisodalla on kuitenkin mahdollisuus olla jossain määrin sukupolvia yhdistävä kirja, ainakin Helsingin seudulla. Ensi kerralla vaan vähän enemmän toimitukselle kanttia valita muitakin kuin kuluneimpia tarinoita ja hieman enemmän kunnianhimoa slanginnosten viimeistelyyn, niin kyllä näitä edelleen minusta kehtaa julkaista muutaman vuoden välein.
Arvosana: 66/100
Aku Ankan Slangisota
Carl Barks, käsikirjoitus ja kuvitus – Pinkku Pinsku, Cledos, Veera Salmi, Asa, Kati Kovács, Sami Garam, Anja Snellman & Tuomari Nurmio, käännökset
136 sivua
Sanoma
Hinta Suomessa 20-30 €
PS. Jostain syystä kustantajan kuvausteksti, jota käytetään esim. useissa verkkokaupoissa puhuu paskaa. Suora lainaus: miten skulaavat stadilaisten kielieksperttien käsittelyssä suosikkisarja Jäyhä jököttäjä, klassikkoruutu ”Rahat vai kolmipyörä?” tai Iskelmänikkarin kuuluisat säkeet ”Suo mulle hauta pohjassa meren, kun vanhuuden peikko mun hyytävi veren?”.
Näistä ainoastaan ”Rahat vai kolmipyörä” sisältyy kirjaan. Älkää siis ostako Slangisotaa Jäyhän jököttäjän tai Itkevän merimiehen toivossa, niitä ei sisältä löydy. En tiedä, kuka Sanomalla on tuon tekstin mennyt sössimään.
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Aku Ankan Slangisota – Onnen koettelua murresarjakuvan lainalaisuuksilla”