Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot.

cof

Alkuperäinen Kiviset ja Soraset kuvasi keskiluokkaista lähiöelämää parin kliseisen ydinperheen näkökulmasta. Teemoja olivat elämää muuttava teknologia ja ylipäätänsä 1960-lukua leimannut hyvinvoinnin lisääntyminen ja uudenlaiset yhteiskunnalliset ilmiöt. Kun synopsiksen kertoo noin, periaatteessa mikään ei ole muuttunut myöskään Flintstones-sarjakuvaan. Ero on sävyssä, joka on vaihtunut menneiden vuosikymmenien huolettomasta optimismista nykyihmisen kyynisyyteen. Retu (Fred) tuskailee töissä, kun duunit uhkaavat mennä alta halvemmille cro-magnon-työläisille ja palkka ei riitä ostamaan tavaroita, jotka mainoksissa lupaavat perheelle onnea. Tytär Siru (Pebbles) ei oikein ymmärrä, miten kirkon kertoma tarina kaiken luoneesta Gerald-jumalasta menee yksiin totuutena opetetun tieteellisen maailmankuvan kanssa. Tahvon (Barney) maskuliininen identiteetti kärsii lapsettomuudesta, mitä yritetään kompensoida värväytymällä armeijaan. Vilma (Wilma) on abstrakti taiteilija, joka ei saa arvostusta kollegoiltaan eikä aviomieheltään. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Flintstones on suorapuheinen sarjakuva nykymaailmasta, jossa huumorin tyylilaji on hirtehinen satiiri naururaidalla höystetyn hassuttelun sijaan.

cof

Se ei silti tarkoita, etteikö Flintstones olisi hauska. Se irroitti minulta useammat ääneen hörähdykset niin hölmöillä visuaalisilla vitseillään ja sanaleikeillään kuin lakonisilla toteamuksillaankin. Suurimmat naurut syntyivät usein räikeistä kontrasteista. Flintstonesissa on monta kohtaa, joissa edellinen sivu on ollut täynnä kärsimystä tai nihilististä tulevaisuudentoivottomuutta, ja siitä siirrytään suoraan jaba-daba-duu-vitsailuun. Sekä Mark Russell että pääkuvittaja Steve Pugh tanssahtelevat kovalla itseluottamuksella sävystä toiseen alati kiihtyvällä tahdilla. Alkupuolella kirjaa tarinat tuntuvat vielä melko selkeärakenteisilta: yksi numero käsittelee sotaa, toinen politiikkaa, kolmas kuluttamista. Jälkimmäisellä puolikkaalla sävy kuitenkin muuttuu, ja Flintstonesista tulee todella raadollinen kapitalismikritiikki. Moderni luokkayhteiskunta, mantrat menestymisestä ja yltäkylläisyyden tavoittelussa jalkoihin poljetut uhrit toistuvat teemoina, joiden ympärillä tarinat pyörivät. Näin suorasukaista amerikkalaisen elämäntavan kritiikkiä amerikkalaisilta itseltään ei kovin usein valtavirrassa näe.

mde

Flintstones pääsee siis yllättämään sekä yltyvällä synkkyydellään että sävyjenvaihteluillaan. Näiden lisäksi esiin tarvitsee nostaa vielä kahden sivuhahmon tarinankaari, joka nousee koko sarjan koskettavimmaksi ja muistettavimmaksi. Kyse on Kivisen perheen kahdesta ”kodinkoneesta”, Keilapallosta ja Imurista. Molemmat ovat sarjan perinteen mukaisesti eläimiä, joille ihmiset keksivät luovia käyttötarkoituksia. Keilapallo on hämmentynyt ja pelokas vyötiäinen ja Imuri nuori, yksinäinen elefantti. Heistä tulee onnettomissa elämissään toistensa ainoat ystävät, jotka auttavat toisiaan kestämään ihmisten kaltoinkohtelun kauhut ja piru vie kun meinaa vielä kirjoittaessakin ruveta itkettämään.

cof

Russell ja Pugh tekivät tässä sivujuonessa ainakin minun tunteistani aivan selvää jälkeä. En tiedä, voiko Flintstonesin kohdalla puhua puhtaasta eläinoikeusteemasta, kun eläimet ovat Flintstonesin maailmassa enemmänkin esineitä, mutta vähintäänkin kyse on siitä, millaista kärsimystä ja riistoa normaaliin länsimaiseen tavaranpaljouteen liittyy. Onko kyse sitten eläimistä vai kännyköitä jossain Kiinan takamailla valmistavista moderneista orjista, se lienee toissijaista. Tärkeintä on, että yksikään tavara ja arjen luksus ei synny ilmaiseksi, ja todellisilta hinnoilta on todella helppo ummistaa silmänsä. Eivät Retu ja Vilmakaan näe Keilapallon tai Imurin tunteita ja keskustelua, sillä ne heräävät eloon vasta isäntäväen lähdettyä ja valojen sammuttua. Monet muutkin Flintstonesin juonikuviot ovat näppäriä ja luovasti uutta ja vanhaa yhdisteleviä, mutta juuri ”eläinesineiden” käsittely ja Keilapallon ja Imurin tarina olivat ehdottomasti sen vahvin kannanotto.

cof

Steve Pughin kuvitus sopii kirjaan varsin mainiosti. Se on välimuoto perinteisestä pottunokkapiirretystä ja realistisesta tulkinnasta. Hahmot ovat varsin epäuskottavan kokoisia ja muotoisia (väittäisin mieshahmojen menevän DC:n koko sarjakuvakattauksen lihaksikkaimpaan neljännekseen, eikä naisten kurveissakaan paljon Kissanaisen tai Poison Ivyn taakse jäädä), mutta silti heissä on haavoittuvuutta. Flintstones-sarjakuva härnää jatkuvasti lukijaa asettumalla johonkin nostalgian ja naturalismin välimaastoon, ja kuvitus ei poikkea tästä linjasta. Sekaan heitetyt tosielämästä tutu karikatyyrihahmot huvittavat ja vakavien asioiden käsittely visual gagien täyttämässä ympäristössä on kuin BoJack Horsemanista.

cof

Flintstonesin käynnistyminen kestää hetken. Laatu on ehdottomasti korkea alusta alkaen, mutta virheetöntä kahdentoista numeron rupeamaa Russell ei kuitenkaan saa aikaan. Sekaan mahtuu muutama tylsempi tarina, vaikka loppupuolen armoton tykitys onkin ihan nykyjenkkisarjiksen eliittiä. Ei tämä paljon Snagglepuss Chroniclesille häviä, mutta juuri sen pienen piirun. Silti suosittelen Flintstonesiakin lämpimästi. Se on osoitus myös perinteisemmän sarjakuvan tämänhetkisestä monipuolisuudesta ja rohkeudesta. Aina ei tarvitse etsiä pienten kustantajien taidesarjiksia, joskus DC:n tulkinta Kivisistä ja Sorasista voi olla sitä vaikuttavinta kannanottoa.

mde

Arvosana: 87/100

The Flintstones vol. 1 & 2
Mark Russell, käsikirjoitus – Steve Pugh, Rick Leonardi & Scott Hanna, kuvitus
312 sivua
DC
Hinta Suomessa 13-20 €/volyymi

Sarjakuva kaupan:

Vol 1
Turun Sarjakuvakauppa
Adlibris

Vol 2
Adlibris

Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s