Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi.

cof

Jytä on kiehtonut Tilsaa lapsesta asti, ja matkan varrelle on mahtunut yhtä sun toista musikaalista aktiviteettia. Näistä on varastossa sitten liuta anekdootteja, jotka taipuvat näpsäkästi sarjakuviksi. Julman jytän pääteesi on DIY-hengessä ja musiikin demokraattisuudessa. En tiedä, onko jokin Tilsan lukuisista kokoonpanoista toiminut ammattimaisemmin, mutta Julmassa jytässä valokeilan saavat juuri ne viritykset, joissa huolehditaan vähiten tavoitteista, suunnitelmista tai järjestelmällisyydestä.

Julman jytän tarinoissa valmistetaan soittimia kurkkupurkeista ja aaltopahvista, nauhoitetaan ilman treeniä tai yhteistä biisiä, esiinnytään kun tarjolla on soittimia ja roudataan bändikamoja mopoilla. Itseäni huvitti lukiessa kovasti se, että Tilsan sympaattinen piirrostyyli saa kaiken näyttämään kovinkin järjestelmälliseltä, vaikka todellisuudessa homma on ollut varmasti lähinnä kaaosta ja raivostuttavaa mökää. Pääviesti onkin rakkaus lajiin. Toisen raivostuttava mökä on toisen julma jytä.

cof

Tällaisten nuoruuden bändikokeilujen samaistumispinta on laaja ja leveä. Vaikka Tilsa on itseäni reilusti vanhempaa sukupolvea, kokemuksissa on paljon yhteistä. Häntä innoittivat Sweet, Slade ja Nazareth, meidän bändin poikia Metallica, Apulanta ja Blink-182. Itseäni nuorempia taas sitten jotkut muut. Tilsa ei puhu punk-mentaliteetista, mutta mielestäni se on jatkuvasti läsnä. Ei ole väliä sillä, miten hyvä on tai haluaako kukaan bändin ulkopuolinen kuunnella soitettua musaa. Tärkeintä on se, että oma ääni on olemassa ja kuuluu. Se, mistä bändeistä ja musiikkityyleistä työkalut äänen pitämiseen löydetään, on toissijaista. Tilsan tarinat tuntuvat ajalliselta ankkuriltaan enemmän isäni tarinoilta kuin omiltani, mutta pintakuoren alla sillä ei ole väliä. Ja en nyt tiedä, onko Tilsan kohdeyleisö alle 40-vuotiasta muutenkaan.

cof

Tajusin tässä kirjoitellessani, että Julmaa jytääkin voisi varmaan pitää joko puolitäytenä tai -tyhjänä lasina. Haluaako muisteloita ja menneisyyteen jäämistä pitää omaan napaan tuijotteluna ja kyvyttömyytenä kehittyä, vai tulkitseeko kirjan nimenomaan osoitukseksi perusasioiden muuttumattomuudesta. Tilsa ei oikein ohjaa tulkintaa kumpaankaan suuntaan, kertoileepahan vain tarinoitaan. Kaikkein mälsin tulkinta olisi, että Tilsa ajatteli tarinoiden olevan itsessään niin kiinnostavia, että niistä kannatti tehdä sarjakuvakirja kaiken kansan saataville. Älkää käsittäkö väärin, tarinoissa ei ole mitään vikaa, mutta kuten tässä nyt on muutamaan kertaan todettu, ne ovat kovin tutun kuuloisia. Uniikin tarinan tai poikkeuksellisen kokemuksen arvoa näillä ei juurikaan ole, joten tällaisia stooreja ei kannata kertoa muusta näkökulmasta kuin kohtalotoverien puhuttelusta. Kysymykseksi jää nyt, onko puhuttelu sävyltään ”kyllä ennen oli kunnollista ja jytä 70-luvulla parhaimmillaan” vai ”jytä on aina kunnollista ja parhaimmillaan, ylistettyjä olkoon kaikki jytääjät”.

cof

Ehkä päädyn kuitenkin siihen suotuisampaan tulkintaan, eli jälkimmäiseen. Tilsan sarjakuva on niin kuvitukseltaan kuin kerronnaltaankin niin vapaata kaikesta kyynisyydestä ja negatiivisuudesta, että olisin melkoisen masentava bloggaaja, jos rupeaisin näitä negatiivisella asenteella lukemaan. Ja rehellisesti sanottuna juuri jytän viehätyksen universaali voima oli se lukiessa ensimmäiseksi mieleen tullut asia. Sukupolvikokemuspuoli nousi pohdintoihin huomattavasti myöhemmin, pääasiallisesti koska sitä ei alleviivata. Kaikissa näissä tulkinnoissa on kuitenkin kyse spekulaatiosta, koska konkreettisella tasolla Tilsa ei tee muuta kuin muistelee nuoruutensa musakokemuksia, kaikki muu on lukijan varassa.

cof

Tilsan tekemisiin tutustuneille Julma jytä saattaa vaikuttaa yllättävän perinteiseltä. Zärpät ja muut tekijän aiemmat tuotannot ovat nojanneet kovasti absurdiin huumoriin ja kielelliseen anarkismiin, jolla on venytelty Suomi-sarjiksen käsitettä ja mahdollisuuksia yllättäviin suuntiin. Julmasta jytästä ns. laatikon ulkopuolinen ajattelu puuttuu lähes kokonaan. Syy voi olla siinä, että tarinat perustuvat tosielämään, joten Tilsa on halunnut säilyttää niiden tunnelman realistisempana tai uskottavampana. Tästä vinkkelistä Julma jytä voi olla pettymys, jos kirjaa on lähdetty avaamaan kovilla ennakko-odotuksilla. Toisaalta reikäpäisyyden puutetta ei voi pitää absoluuttisesti huonompana valintana, se on tekijän tyyliratkaisu. Kuten koko Julma jytä -kirja, myös perinteinen kerrontatyyli on kirjan henkeen sopivan mutkatonta. Julmalle jytälle ei todennäköisesti myönnellä kunniamainintoja tai muita tunnustuksia, mutta sen lukijat hymyilevät yhtä todennäköisesti muutaman päivän muistellessaan oman nuoruutensa jytäilyjä. Hyvä saavutus on sekin.

cof