Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot. Jatka lukemista ”Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä”

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää”

Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

cof

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles”

Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä

cof

”Jakaa mielipiteitä” tai ”ei jätä kylmäksi” on jännä ilmaus. Yleensä se tarkoittaa, että A on sanonut X:n olevan ihan paskaa, ja B ei uskalla sanoa, että X oli A:n mielestä paskaa, koska on itse eri mieltä eikä halua myöntää A:n mielipiteelle painoarvoa. Useimmiten ”ei jätä kylmäksi” tarkoittaa, että merkittävä osa ihmisistä pitää asiaa roskana, ja sitä ei haluta julkisesti kutsua roskaksi ja ”jakaa mielipiteitä” on poliitikon ilmaus asialle, josta ei uskalleta puhua oikeasti asiaa kuvaavilla termeillä. Jonkinasteisen internet-tutkimuksen jälkeen väittäisin, että Grant Morrisonin ja Chris Westonin minisarja The Filth jakaa oikeasti mielipiteitä. Puolen tunnin aikana vastaan ei tullut yhtään arviota tai kirjoitusta siitä, joka ei joko olisi ollut lähes varauksetonta hypeä tai hyvin ärsyyntynyttä lyttäystä. Morrison on tunnettu villeiksi äityvistä, metaforallisista tarinoista, joissa tapahtumien loogisuus ei aina ole yhtä tärkeää kuin niistä jäävä fiilis tai lukijan hämmentäminen ylipäätään. The Filth on tislattua Morrisonia, jonka ainesosat ovat shokeeraaminen, nyrkkeilyhansikkain esitetty yhteiskuntakritiikki, sekavan boschilaiset tapahtumaympäristöt ja noin kolme hyvää ideaa. Mielipiteiden jakaumassa olen tässä tapauksessa siis sitä mieltä, että The Filth on lähinnä ärsyttävä ja huono. Jatka lukemista ”Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä”

Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

dav

Sarjakuvan ammattilaiset varmaan tietävät jo kulloinkin kuluvan vuoden aikana, mitkä tuoreet julkaisut ovat lukemisen arvoisia ja kiinnostavia. Itseni kaltaiset harrastelijat sen sijaan joutuvat odottelemaan loppuvuoden ”Parhaat 20XX” -listauksia, jotta voivat tulevana vuonna sitten lukea niitä viime vuoden helmiä. Nyt pääsen sen aloittamaan, ja ensimmäisenä vuoron saa Jarret J. Krosoczkan omaelämäkerrallinen Hey, Kiddo. Olen usein kyyninen omaelämäkertojen suhteen, mutta Hey, Kiddo riisui minut aseista melko nopeasti. Krosoczka kuvaa kirjassa monimutkaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän ei tuntenut isäänsä, hänen äitinsä oli vankilakierteessä oleva narkkari ja Jarrettin kasvattivat hänen isovanhempansa. Asetelmaan liittyy paljon hämmennystä, mutta sen olisi voinut kertoa myös kyynisyyttä herättävästi. Se, missä Krosoczka onnistuu keskinkertaista massa paljon paremmin, on peloton rehellisyys. Hän ei tarjoa lukijalle yhtään helppoa asetelmaa, mustavalkoista henkilöä tai oiottua tunnetta. Hey, Kiddo on uskottava ja juuri siksi lohdullinen. Se ei myöskään ole ensisijaisesti minulle suunnattu, ja hyvä niin. Jatka lukemista ”Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!

cof

Viime vuoden lopulla aloittamassani ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä” -juttusarjassa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin vielä kerran, ja koitan löytää niistä jotain uutta sanottavaa. Juttusarja on jo nyt avittanut todella mukavia mietintöjä sarjakuvaharrastuksesta ja siitä, miten se on vuosien varrella mukana kulkenut. Vaikka nyt on kyseessä vasta sarjan toinen osa, olen ehtinyt jumppailla ideoita jo reilusti useammasta omasta tärkeästä sarjiksesta.

Sarjakuvilla on ollut valtava vaikutus oman identiteettini kehitykseen. Osa vaikutuksista on suuria ja ilmiselviä, kuten Roope Ankan elämän ja tekojen tapauksessa, mutta yhtä merkityksellisiä voivat olla pienemmät asiat. Tämänkertainen sarjakuva ei ole sellainen, jonka pariin palaisin vuosittain tai edes viiden vuoden välein, enkä sitä ehkä kenellekään erityisesti voisi suositella, se kun ei poikkeuksellisen laadukas ole. Onpahan vain ensimmäinen supersankarisarjakuva, jonka muistan koskaan lukeneeni, ja se ei ole sarjisnörtille mikään pieni asia. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!”

Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella

cof

Aina välillä tulee vastaan sellaisia sarjiksia, jotka tarttuvat mieleen pelkällä nimellään, ja muilla asioilla ei ole sen jälkeen kauheasti väliä. My Heroes Have Always Been Junkies (MHHABJ) oli tällainen. En oikein tiennyt, mistä kirjassa oli kyse ja luin jonkun ei-kovin-mairittelevan arvion siitä muutama kuukausi sitten, mutta silti se eksyi toivelistalle lähes ilmiselvästi. Kai tällaisessa tilanteessa on kyse siitä, että tarpeeksi-informatiivinen-mutta-ei-liian-rajaava nimi sallii minun heti muodostaa käsityksen siitä, mitä sarjis sisältää, ja sitä sitten peilataan omiin kiinnostuksenkohteisiin joko positiivisesti tai negatiivisesti. MHHABJ:n tapauksessa päätin suunnilleen heti, että tässä kirjassa on varmasti puhetta huumeriippuvaisista muusikoista, taiteilijoista, kirjailijoista, esiintyjistä tai jostain muusta, ja siinä ehkä käsitellään huumeiden ja taiteen välistä suhdetta. No, osui se ehkä 15% oikeaan. Virhearvioni olisi helposti ollut selvitettävissä myös parin arvion ja juonisynopsiksen avulla, mutta en halunnut takertua tällaisiin lillukanvarsiin. Halusin lukea sarjiksen, jonka nimi on My Heroes Have Always Been Junkies. MHHABJ on tarina narkkarista, jonka sankareita ovat nuo yllämainitut julkisuuden narkkarit, mutta tarina itsessään on tekijäpari Ed BrubakerSean Phillipsille ihan tutunlaista rikos-noir-draamaa ilman suurempia kommervenkkejä. Jatka lukemista ”Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella”

Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea

cof

Kirjoitin Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -kansantarinasarjasta viimeksi pyöreästi vuosi sitten. Ottaen huomioon, että kyseessä on pääasiallisesti nippu känni- ja paskatarinoita, innostuin melkoisiin ylisanoihin. Jossain kohtaa mietin jo, ajoiko ensivaikutelma minut liian reimuisaan suitsutukseen, mutta kyllä se viimeistään näiden osien 4-9 kohdalla varmistui, että tulkintani ei ollut harhaanjohtava. Innostunut se toki oli, mutta kaikki tekemäni väitteet ovat myös myöhempien osien kohdalla totta. Tarinat ovat kamalan samaistuttavia, kansallista yhteenkuuluvuutta vahvistavia, omaa sydäntä keventäviä ja monipuolisen hirtehisiä. Viimeksi nikottelin synkempiä sävyjä, mutta nyt Pirisen vaihteluihin on jo tottunut, ja ymmärtää myös sen, että jokainen yhesti yhes paikas tapahtunut sattumus tai huhupuhe ei aina ole hulvattoman hauska. Osa niistä on surullisia, osa pelottavia ja osa vain karseita, mutta niinhän meidän ihmisten jutustelut toisillemme ovat. Katsotaan vieläkö löydän sanottavaa YYXP (Yhesti yhes X paikas, kuten Pirinen itse sarjansa lyhentää)-sarjasta blogitekstin verran. Periaatteessa kama on aivan samaa läystäkkeestä toiseen, mutta silti tuntuu siltä, että uusiakin ajatuksia herää. Jatka lukemista ”Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea”

Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

cof

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells”