Yksi viime vuosien kiitetyimpiä sarjakuva-aloitteita on ollut Sanoman julkaisusarja nykysarjakuvantekijöiden modernisoimia Disney-tulkintoja. Sarjan ensimmäinen osa, Mikin hulluimmat seikkailut, nousi hypessään jo vähän absurdille tasolle. Itse luulen, että suuri osa ihmisten innostusta johtui siitä, että Disney-brändin alla julkaistiin Suomessa uutta sarjakuvaa, joka trendistä poiketen ei ollut aivan sielutonta paskaa. Normaalisti laatutietoisen Disney-fanin on pitänyt tyytyä aina vain uusiin Barks/Rosa/Gottfredson-kokoelmiin ja muutoin lukea julkaisut aika armollisella sormien läpi -asenteella. Minusta Hulluimmat seikkailut ei ollut niin hyvä kuin väitettiin. Siinä oli hauskoja kikkoja, mutta kikoiksi ne jäivätkin, ja mikään niistä ei ollut kuitenkaan superoriginelli. Sarjan toinen osa, Zombi-sumppi, otettiin yleisesti vastaan edeltäjäänsä huomattavasti rauhallisemmin. Itselläni sen lukeminen siis kesti, koska oletin oman kokemukseni olevan samassa suhteessa nihkeämpi kuin Hulluimmissa seikkailuissa. Lopputulos on kuitenkin toinen: pidin Régis Loiselin kynäilemästä Zombi-sumpista lopulta enemmän kuin Hulluimmista seikkailuista. Zombi-sumppi yrittää edeltäjäänsä vähemmän, joten se tuntuu vaivattomammalta ja luontaisemmalta. Se pysyy paremmin kasassa ja viihdyttää kestonsa ajan. Disney-fanit kai pettyivät kun kirja ei ollutkaan yhtä levoton sekoilu kuin edeltäjänsä, mutta väärin tuomittu heiltä. Zombi-sumppi on hyvä ja ansaitsee kehut!
Hulluimmissa seikkailuissa ryntäiltiin tarinan aikana aivan kaikkialla ja missä sattuu. Zombi-sumppi on hengeltään selkeästi erilainen, sillä se sijoittuu käytännössä kokonaan päähenkilökaksikko Mikin ja Pollen kotikaupunkiin. Koska tarinan tapahtuma-aika on lama-aika, oletan, että Ankkalinnaa ei vielä ollut luotu. Akukin asustelee joen rannassa Paratiisitien sijaan, joten puhutaan hahmojen ensivuosista. Mikki ja Polle yrittävät joka aamu päästä töihin ansaitakseen ruokarahaa, mutta kiero Jopi Jalkapuoli estää heidän työllistymisensä kerta toisensa jälkeen. Lopulta kaverukset päättävät lähteä rentoutumaan Minnin ja Helunan kera Aku Ankan luokse.
Palatessaan kaupunkiin he saavat huomata asioiden muuttuneen: talot ovat autioituneet ja kaikki kaupungin miehet vaeltavat töihin kuin zombit. Nyt on jotain mätää meneillään! Zombi-sumppi on juoneltaan periaatteessa ihan ”oikeasta” Disney-seikkailusta menevä tarina, jonka anarkismi tulee pienistä asioista. Hahmojen ilmeet ovat astetta vääntyneempiä, tunnelma astetta painostavampi, väkivalta astetta brutaalimpaa, tarinan misogynia astetta räikeämpää. Tuntuu siltä, että Loisel haluaa löytää epäsovinnaisuuden ja anarkian Disneylle tutuista rakennuspalikoista, ja se toimii.
Kirjaan valittu tyyli on tosiaan vanhojen Mikki-animaatioiden ja Gottfredsonin sarjakuvien tyyliä. Letkujalkaiset hahmot kohkaavat menemään vanhanaikaisen moraalikoodin voimin. Kun Hessu on pahisten riivaamana, Mikki ja Polle kirjaimellisesti pieksevät hänet tolkkuihinsa. Tuollaista kurmootusta en muista Hessun saaneen, vaikka hahmoon kompastelut ja törmäilyt kuuluvatkin. Ihan kävi Hessua sääliksi, kunnes tajusin, mitä luulen Loiselin kurituksella hakeneen. Vanhojen animaatioiden väkivaltaan on pakko kiinnittää huomiota, kun se tuodaan väkisin silmien alle. Kun pieksennästä poistetaan hupaisa musiikki ja näytetään iskuilla olevan jotain seurauksia, katoaa tietty huumori väkivallasta nopeasti. Toki Hessun mankelointi on edelleen hauskaa, mutta huomattavasti mustemmalla tavalla kuin esikuvissaan.
Sama koskee sukupuolirooleja. Disneytä on iät ja ajat kritisoitu siitä, että Iineksen ja Minnin kaltaiset naishahmot opettavat lapset alitajuisesti todella epäterveeseen parisuhdedynamiikkaan ja sukupuoliasenteisiin, jossa nainen on lähinnä rasite. Hän valittaa ja vaihtaa miestä sen mukaan, kenellä on kulloinkin isoin auto. Loiselin Minni ja Heluna ovat sen verran sietämättömiä akkoja, että lukijan on pakko ryhtyä miettimään, mitä hahmot ovat tehneet ansaitakseen tämän kohtelun. Muutoin voisi ajatella tekijän olevan arvoiltaan todella ummehtunut, mutta koska Zombi-sumpin muutkin elementit ovat turboahdettuja, tuntuu loogiselta että tämäkin on sitä tarkoituksella. Loisel pakottaa lukijan tarkastelemaan lapsuuden suosikkeja kriittisesti, ja tekee sen salakavalasti samalla hahmoja arvostaen ja lukijaa viihdyttäen. Zombi-sumppi on piilofiksu Disney-sarjis, kuten kaikki parhaat Disney-sarjikset ovat.
Itse juoni on sarjakuvassa toki melkoisen hatara ja yhdentekevä, mutta se ei haittaa. Tärkeintä on tunnelma, kohtaukset ja yksittäiset vitsit. Loisel harrastaa niin toistoon perustuvia, pidempiä, sarjakuvallisia vitsejä kuin visual gageja ja sanaleikkejäkin. Niitä on ripoteltu Zombi-sumppiin varsin sopivasti, ja juonen edistäminen ei kärsi vitsien määrästä saatika tunnu tulevan kaskujen tielle. Zombi-sumppi ei ole hulvattomin sarjakuva, jonka olen lukenut, eikä sen juoni ole erityisen mieleenjäävä, mutta se on hauska ja mittaisekseen sarjikseksi aivan riittävä. Siitä jää erittäin hyvä jälkimaku ja halu suosistella sarjista eteenpäin. Loisel tietää, mihin hänen valitsemansa tyyli taipuu, mitä hahmoilla voi tehdä ja miten lukijaan tehdään näillä ainesosilla vaikutus. Mukavaa on juuri se, että Zombi-sumppi ei yritä niin kamalasti, vaan se on tuore sarjakuva tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Ei tästä taidetta saa, mutta itsetietoisen satiirin joka toimii myös ilman metatasoja saa, ja halutessaan vielä intertekstuaalisen kommentin materiaalin ikääntymisestäkin. Se on paljon enemmän kuin suurin osa 70-sivuisista Disney-sarjiksista tekee. Että ihastelkaa muut niitä tosi ovelia feikkirepeytymiä Hulluimmissa seikkailuissa, minä hörppään mielummin Zombi-sumpin!
Arvosana: 76/100
Mikki Hiiri – Zombi-sumppi
Régis Loisel, käsikirjoitus ja kuvitus
Sanoma
Hinta Suomessa 23-29 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 