Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps

cof

Puolivahingossa lokakuun loppupuolesta näyttää muodostuvan Japani-teemainen, puhtaasti siksi koska kirjaston varaukset tulivat saataville tässä järjestyksessä. Tyyleissä ja teemoissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhtenäisyyttä. Japanilaisen trilogian aloitti viimeksi arvosteltu historiallisen huolellinen Showa, ja tällä kertaa vuorossa on ihan kunnon kauhusarjakuvaa, Junji Iton minisarja Gyo – The Death-Stench Creeps. Kiinnostuin Iton kauhukyvyistä lukiessani Fragments of Horrorin, joten kiitetympiin pitkiin romaaneihin oli tieni käyvä. Alkujaan 2003 ilmestynyt Gyo on sekoitus katastrofitarinaa ja intiimiä tuskaa ja kärsimystä. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta lopulta Ito jää takaraivoon kytemään varsin inhottavien mielikuvien kera. Toimii siis kuten kauhun pitääkin.

Gyo on mysteerityyppinen kirja, jossa hiljalleen paljastuva juoni ja hirveydet tekevät siitä tehokkaan. Pyrin olemaan paljastamatta liikoja kummastakaan, mutta kuvitusnäytteet ja juoniselostus sisältävät luonnollisesti pieniä paljastuksia.

cof

Kovin syvälle juoneen ei taaskaan voi mennä paljastamatta sen käänteitä liiaksi. Nuoripari Tadashi ja Kaori törmää lomamatkallaan maan pinnalle nousseeseen outoon nelijalkaiseen kalaan, joka haisee sanoinkuvaamattoman pahalle. Kala ei jää yksittäistapaukseksi, ja pian rannikkokaupunki alkaa jäädä merestä maalle marssivien kalojen jalkoihin. Nimen mukainen kalman haju jatkaa Tadashin ja Kaorin piinaamista myös kotipuolessa, ja pikku hiljaa kaikki realismivaatimukset unohtava selitys jalallisille kaloille alkaa paljastua. Gyo ei nojaa tuntemattoman pelkoon siinä määrin kuin olisin odottanut, vaan tässä sarjakuvassa lähes kaikelle löytyy selitys. Alussa tämä tuntui tylsältä ratkaisulta, mutta loppupuolella tunnelma oli sen verran tiivis, ettei epäuskottava pseudotiede enää harmittanut.

cof

Minulle asioiden taustoja ja syy-seuraussuhteita selittävä kauhu ei ole koskaan ollut sitä ominta. Kuumotus syntyy selittämättömyydestä ja siitä, ettei pahuutta voi täysin ymmärtää, jokin on vain vinossa. Tästä syystä myöskään luonnonilmiö- tai eläinkauhu ei yleensä iske täysiä (jotain Tappajahaita lukuunottamatta, luonnollisesti), eläimet kun ovat eläimiä ja sinänsä niiden tekemiset ovat selitettävissä eläimellisyydellä. Paljon ahdistavampaa on paha ihminen, vertainen joka käyttäytyy väärin, luonnollinen joka muuttuu epäluonnolliseksi. Gyo selittää luonnonilmiö- ja eläinkauhuaan paljon, ja silti se on ihan kunnolla karmiva. Ihmiset ovat kirjassa käytännössä vain uhreja ja selviytyjiä. On siis kiva huomata olevansa välillä väärässä. Yli 300-sivuiseen kertomukseen mahtuu sen verran paljon tapahtumia, että rauhallinen tarinan käynnistely on perusteltua, vaikka ehdin ensimmäisen 150 sivun aikana jo muuttua suht skeptiseksi kirjaa kohtaan. Pelkäsin, ettei Iton tavaramerkkiä, kunnon kiemurtelua aiheuttavaa body horroria tulisi lainkaan.

cof

Olin luonnollisesti aivan turhaan huolissani. Vauhtiin pääseminen kestää hetken, mutta kun se body horror alkaa, niin se ei lopu. Ito kaivaa taas mielikuvituksestaan niin painajaismaista kuvastoa, että vähän käy sääliksi häntä. Mahtaa olla melkoista elää tuollaisen ajatuksenjuoksun kanssa päivästä toiseen. Toisaalta, kiitos olkoon sarjakuvan siitä, että mies saa vuodattaa edes osan mielensä tuotteista paperille ja ei ole aivan ajatustensa vanki. Viimeiset 150 sivua Gyosta ovat ihan rehellistä kauhua, sellaista, jossa sivun kääntäminen hieman jännittää. Sellaisesta minä juuri pidän. Tosin täytyy myöntää, että Gyo on sen verran tuhti kauhupaketti, että aivan heti ei jäänyt nälkää seuraavaan Ito-teokseen. Kyllä sekin on kirjastossa varausjonossa, ja varmasti kuukauden tai parin päästä maistuu jo erinomaisesti, mutta sen verran tottumaton olen kauhunkuluttajana, että hetken palautumistauon muunlaisen materiaalin parissa tarvitsen.

cof

Iton taloudellinen kuvitustyyli toimii kauhutarinoissa oikein hyvin. Ns. peruskuvituksessa ei ole mitään ihmeellistä tai kovin mieleenjäävää, eikä se näytä erityisen työläältä. Se on perusvarmaa ja toimivaa. Siksi kontrasti yksityiskohtaisesti toteutettuihin hirvityksiin tuntuu voimalla. Päähenkilöt ovat siloiteltuja ja konstailemattomia hahmoja, mutta kaikki heitä vainoava pursuaa kolkkoja yksityiskohtia. Ito laittaa leijonaosan viivoistaan sinne, missä niiden teho on suurin, ja kuittaa muut kevyemmällä työllä. Hänen tyyliinsä kuuluvat tähän kauhutyyliin soveltuvasti suurennetut yksityiskohtakuvat, joissa lukija ei pääse pakoon epämukavuutta. Ito saattaa rytmittää tarinaa rutiininomaisesti ja arvattavasti. Lukijan on helppo päätellä, milloin sivun kääntö tulee paljastamaan jotain groteskia ja karmivaa. Kun niskavillat ovat kaikesta huolimatta sivusta toiseen pystyssä, ei metodin toimivuutta parane juuri moittia.

cof

Gyo ei ole tarinaltaan kaikkein kiinnostavin, ja voisin kuvitella kutkuttavampiakin asetelmia kauhutarinalle. Kuitenkin se toimii kiistatta. Ehkä tästä muodostuu laatusarjakuvan ja rakkaan sarjakuvan ero. Gyo on ammattitaitoisesti tehty ja toimittaa sen, mitä lupaa, mutta muutamat omista preferensseistäni ohi menevät valinnat hillitsevät rakkauttani kirjaa kohtaan. Voin suositella Gyoa, mikäli kauhu kiinnostaa, ja miksikäs ei lokakuussa kiinnostaisi. Tätä sopivampaa aikaa istua kuset housussa lukutuolissa ei vuodesta löydy. Sen sijaan minuta ei tule ainakaan vielä Ito-evankelistaa, joka suu vaahdossa työntäisi Gyoa jokaisen kouraan kaikissa kissanristiäisissä. Pidin sitäkin mahdollisena, mutta vielä suurin palkinto jää lunastamatta. Katsotaan sitte, kun seuraava Ito kilahtaa kirjastosta noudettavaksi.