Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”

Mainokset

Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta

cof

Tässä sarjiksessa on outoa vetovoimaa. Sodan lieskat on kokoelma suorapuheisia sotasarjakuvia 1960-luvulta. Ne julkaistiin aikanaan Blazing Combat -lehdessä, joka lakkautettiin neljän numeron jälkeen, kun niin Yhdysvaltain armeija kuin sen veteraanijärjestökin masinoivat hiljentämiskampanjan epäamerikkalaisena pitämäänsä lehteä vastaan. Lehti haudattiin vähin äänin, mutta legenda siitä jäi elämään. Kauhulehdistään tunnettu pienkustantamo Warren ja käsikirjoittaja Archie Goodwin keräsivät mainetta laadukkaista tarinoista ja pelottomasta asenteestaan muutaman vuosikymmenen, kunnes julkaisuoikeudet saatiin 1990-luvulla selvitettyä uudelleen, ja Blazing Combat kyettiin saattamaan kansan ulottuville kunnolla, käytännössä ensimmäistä kertaa.

Kaikki tämä taustatieto on toki toissijaista ja tärkeintä ovat tarinat. Oli Marvelin Comix Bookinkin tarina kiehtova, mutta sisältö silti pääosin aivan turhapäiväistä soopaa. Mitä Sodan lieskojen tarinoihin tulee, ne ovat oikeasti hyviä, ainakin suurin osa. Kuvasto ja kerronta on korkkareista ja toisaalta esimerkiksi Shokki-lehdistä tuttua, mutta Goodwinin valitsemat näkökulmat ovat edelleen kiinnostavia ja relevantteja. Ja sitten on toki koko tämä nimi-kansi-homma. SODAN LIESKAT on todella häpeilemätön sarjiksen nimi ja Frank Frazettan kansi on niin överi että siitä ei voi olla pitämättä. Kuitenkin vähän hävetti lukea tätä julkisilla paikoilla, olisin halunnut selittää että ”tämä ei ole niin junttia kamaa kuin miltä kansi näyttää”. Toisaalta, en haluaisi mitään muunlaista kantta. Kuten sanoin, outoa vetovoimaa. Jatka lukemista ”Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?

cof

Loppulokakuun Japani-trilogian päättää todellinen klassikko, lähes yhtä legendaarinen samuraitarina kuin Kurosawan Seitsemän Samuraita. Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman valtaisa kostoeepos Lone Wolf & Cub on jo melkein viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt monoliitti, josta ovat vaikuttuneet ja inspiroituneet sekä lukijat että sarjakuvantekijät. Loputtomalta tuntuvaa kostoretkeä käyvä ronin, Ogami Ittō elättää itsensä ja pienen poikansa palkkamurhilla matkalla kohti väärintekijöitä, joiden petos johti hänen vaimonsa kuolemaan. Lone Wolf & Cubista löytyy monia samuraigenren arkkityyppejä, joita manga on aikanaan skeneen tuonut. Koko tarinalla on mittaa sellaiset ujot 8700 sivua. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijäduo saa todella ammentaa historiasta ja soturikoodista kaiken, jos aikoo pitää tarinan tuoreena loppuun asti. Alussa toiston määrä herättää kovasti epäilyksiä sarjan kestävyydestä, mutta loppua kohti ensimmäinen 12:sta omnibus-osasta nostaa tasoaan jo varsin lupaavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?”

Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps

cof

Puolivahingossa lokakuun loppupuolesta näyttää muodostuvan Japani-teemainen, puhtaasti siksi koska kirjaston varaukset tulivat saataville tässä järjestyksessä. Tyyleissä ja teemoissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhtenäisyyttä. Japanilaisen trilogian aloitti viimeksi arvosteltu historiallisen huolellinen Showa, ja tällä kertaa vuorossa on ihan kunnon kauhusarjakuvaa, Junji Iton minisarja Gyo – The Death-Stench Creeps. Kiinnostuin Iton kauhukyvyistä lukiessani Fragments of Horrorin, joten kiitetympiin pitkiin romaaneihin oli tieni käyvä. Alkujaan 2003 ilmestynyt Gyo on sekoitus katastrofitarinaa ja intiimiä tuskaa ja kärsimystä. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta lopulta Ito jää takaraivoon kytemään varsin inhottavien mielikuvien kera. Toimii siis kuten kauhun pitääkin. Jatka lukemista ”Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps”

Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939

cof
Koska kirja luetaan japanilaisittain oikealta vasemmalle, kirjasto on lätkäissyt viivakoodin suoraan kanteen. Nice.

Minulle ei ole tullut vastaan järkälemäisempää sarjakuvatietokirjasarjaa (yrittäkääpäs muuten keksiä yhtä pitkä yhdyssana joka alkaa ja loppuu samalla sanalla!) kuin Shigeru Mizukin valtava Showa. Jos teoksen lukeminenkin tuntuu jo ihan kunnon työrupeamalta, hirvittää edes ajatella millainen duuni Showan tekeminen on ollut. Neljäosainen sarja kattaa Japanin historian vuodesta 1926 aina vuoteen 1989 saakka, ja osilla on mittaa reilut 500 sivua kappale. Aloitin oman urakkani ensimmäisellä osalla, joka kattaa elämää Japanissa kolmentoista vuoden ajan, niin laajalla yhteiskunnallisella tasolla kuin tekijänsä omina lapsuusmuistoinakin. Shigeru Mizuki on syntynyt vuonna 1922, joten hän puhuu koko Showan ajan kokemuksesta. Kirja on todella yksityiskohtainen ja ajoittain vaikeakin seurattava, mutta pitää ehdottomasti otteessaan ja jää myös mieleen. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939”

Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla

dav
Sämplätty omakuva, eli leikkasin Joe Saccon ruudun kuvastamaan itseäni. Vanhan ruudun, totta kai.

Viime viikolla silmiini osui Twitterissä poikkeuksellisen kärkäs sarjisaiheinen keskustelu. Teemana olivat nettisarjakuvan näkyvyys Suomessa, kvaak.fi -sarjissivuston ja etenkin sen keskustelufoorumin rooli suomalaisessa sarjisskenessä, sekä lähes legendaarinen ”skenen tila”. Keskustelu oli rönsyillyt Twitteristä myös Kvaakin puolelle, ja kävin lueskelemassa harrastajien kommentteja sieltä, mistä niitä vain löysin. Nuoremmissa tekijöissä Kvaakia ei koettu houkuttelevana paikkana löytää kohtalotovereita ja setäleimaa lyötiin innokkaasti porukan päälle. Kvaakissa uusia aktiivikeskustelijoita toivottiin, mutta keskustelun maku oli silti mälsän defensiivinen ja muuttumishaluton. Aluksi vastakkainasettelu nuoren tekijäpolven ja vanhan liiton sarjispartojen kesken aiheutti lähinnä turhautumista ja surua, mutta hetken asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että keskustelu, vaikka surettavia sävyjä sisälsikin, voi olla merkki ihan positiivisesta kehityksestä. Jatka lukemista ”Pohdinta: Sarjisskenen ulkoreunalla”

Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika

cof

Uijuijuijui kun olen innoissani. Luulin, että olisin jo saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä Neil Gaiman tekee, mihin supersankarisarjakuvat taipuvat ja mikä on Miraclemanin tarinan huippukohta. Olin väärässä näissä kaikissa. Neil Gaiman tekee suunnilleen sitä, mitä luulinkin hänen tekevän, mutta Miraclemanissa hän on tasolla, jota en ole ennen nähnyt. Supersankarisarjat ja -teemat muuttuvat Miraclemanin kakkososassa yllättävillä tavoilla aivan uudenlaisiksi tarinoiksi. Luulin, että Alan Mooren Miracleman-tarinat olisivat kertomuksen ehdoton huippukohta ja Gaimanin ja Mark Buckinghamin kakkoskirja lähinnä kelvollista jäähdyttelyä, mutta mitä vielä. Miracleman – Ihmeiden aika ottaa Alan Mooren jo valmiiksi loisteliaan tarinan, ja vie sen aivan uudenlaisiin paikkoihin. Tämä on ihan tosi, tosi hyvä supersankarisarjakuva. Yksi parhaista, joita olen lukenut. Pääsyy siihen varmaan on, että supersankaruus ei ole mitenkään kirjan pääpointti, vaan taustavoima, joka vaikuttaa ympärillään aivan kaikkeen sekä tahallisesti että tahattomasti. Jatka lukemista ”Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika”