Arvio: Shackleton – Antarctic Odyssey

cof

Jos seuraa yhtään ns. laatulehtiä, on varmaan jossain kohtaa törmännyt Ernest Shackletoniin. Epäonnisen tutkimusmatkailijan tarina on sen verran uskomaton ja kiehtova, että sitä sivuavia juttuja tuntuu ilmestyvän tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Shackleton oli seikkailija, jolla oli pakkomielle Etelämantereeseen ja sen valloitukseen. Hän suoritti uskomattomia urotekoja ja hänen johtamistaidoistaan on kirjoitettu kirja jos toinenkin. Valitettavasti Shackleton oli parempi johtaja kuin matkansuunnittelija, sillä yksikään hänen Etelämantereen-retkistään ei onnistunut kuten piti. Uskomattomat suoritukset olivat lähinnä miehistön pitämistä hengissä ja järjissään matkoilla, jotka saattoivat venyä kuukausilla aiotusta. Nick Bertozzin sarjakuva kertoo Shackleton – Antarctic Odyssey kertoo nimihenkilön kuuluisimmasta retkestä, jonka tarkoitus oli ylittää Etelämanner jalan. Se yrittää olla tribuutti Shackletonin periksiantamattomuudelle ja tilannetajulle, mutta ei onnistu tavoittamaan sitä tunnelmaa, jonka tämän tarinan kertominen toimivasti välttämättä edellyttää.

cof

Ernest Shackleton oli siis 1900-luvun alussa vaikuttanut tutkimusmatkailija, joka kävi kirjaimellisesti kääntymässä Etelämantereella useita kertoja, loppuun kun ei koskaan ollut saumaa. Parin epäonnistuneen Etelänavan valloitusyrityksen jälkeen hän päätti, että oikea reissu on sittenkin koko mantereen halki. Shackleton kokosi itselleen 28-päisen miehistön, varusti laivansa Endurancen ja lähti kohti Antarktista. Laiva ei koskaan päässyt rantaan, vaan jäi jumiin jäihin mantereen edustalla. Tästä alkoi Shackletonin retkikunnan lähes kaksi vuotta kestänyt kiirastulimainen vaellus takaisin ihmisten pariin. Tarina on kiistatta uskomaton, ja vaikka epäonnisesta tutkimusmatkailijasta on helppo heitellä vitsejä, on Shackletonin luonteenlujuus ja hermon pituus ollut jotain epäinhimillistä. Kertomus matkasta on sellainen, joka jokaisen kannattaa jossain kohtaa kuulla.

cof

Valitettavasti Nick Bertozzin sarjakuva ei ole se muoto, jossa tarina kannattaa kokea. Bertozzi on käyttänyt paljon lähdemateriaalia ja pitäytyy faktoissa niin paljon kuin mahdollista, mutta sarjakuvasta puuttuu jotain. Etelämanner on niin epäinhimillinen ympäristö ja 21 kuukautta niin pitkä aika, että niiden pitää todella tuntua lukiessa. Bertozzi ei oikein onnistu tavoittamaan kumpaakaan. Hän käy dokumentaarisesti läpi Shackletonin taustat, matkan valmistelut ja itse tapahtumien kulun, mutta tunnelma jää kokonaisuudessa melko valjuksi. Shackletonin persoona on Bertozzin käsittelyssä melko yksioikoinen straight man ilman erityisiä motivaattoreita. Ristiriidatkin on typistetty parin ruudun mittaisiksi ”miehistöstä kuului nurinaa, mutta sitten Shackleton sanoi ’no niin’ ja kaikki korjaantui” -anekdooteiksi. Käsitykseni mukaan päähenkilön suurin ansio oli miehistön toimintakyvyn säilyttäminen koko koettelemuksen ajan, mutta sarjakuvassa tämä tapahtuu melko itsestään.

cof

Toinen kompastuskivi on ympäristön kuvaaminen. Etelämanner on tässä tarinassa yksi henkilöistä, päävastustaja, jota kohti sankarit käyvät. Loputtomat jäätiköt, uhkaava meri, pitkät pimeän ja valoisan jaksot ja jatkuvasti muuttuva maisema tekevät Antarktiksesta niin vaarallisen kuin se on. Bertozzin valitsema pelkistetty kuvaustyyli ja pienet ruudut jättävät miljöön hyvin pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan. Tämäkin olisi ok, jos ympäristön kuvailuun muuten käytettäisiin aikaa, mutta dokumentaarinen tyyli puskee tarinaa eteenpäin, jolloin se, missä kulloinkin ollaan ja miltä siellä näyttää, jää taka-alalle. Kun meri möyryää jäämassojen alla ja miehet pelkäävät uppoavansa jäihin hetkenä minä hyvänsä, olisi elintärkeää välittää tunne myös lukijalle, mutta tässä se jää puolitiehen. Bertozzi hyödyntää karttakuvia selkeyttämään retkikunnan reittiä, mutta niissäkin suunta, mittakaava ja kokonaisuus jäävät välittymättä. Retken massiivisuus ei oikein pääse sarjakuvassa iskemään lukijan tajuntaan.

cof

Ei kuitenkaan pidä luulla, että Shackleton olisi kelvoton sarjakuva. Siinä on paljon hyvääkin. Bertozzi on valikoinut kertomukseen sekä dramaattisia koettelemuksia että hyvinkin arkisia sattumia, mikä kuvastaa osaltaan sitä, että 21 kuukautta suljetussa porukassa sisältää koko elämän kirjon. Otteet jäällä pelatusta jalkapallomatsista tai karkuun päässeestä rekikoirasta tuovat kirjaan humaania tunnetta, joka rikastaa Endurancen ja Shackletonin myyttiä. Elämän ja arjen kuvaukset ovat sarjakuvan parasta antia, ja sellaisia, joihin draamaa ja elämää suurempaa tunnetta tavoittelevat reportaasit eivät usein malta paneutua. Rujolla ja pelkistetyllä kuvitusjäljelläkin on etunsa, sillä se auttaa sijoittamaan tapahtumat oikeaan aikakauteen. Lukiessa haluaa kuitenkin muistaa, että kaikki on tapahtunut yli sata vuotta sitten, ja yrittää löytää yhteys tuon aikakauden ihmisiin. Tämä onnistuu helpommin, kun kuvitus on siloittelematonta ja kikkailematonta. Bertozzi ei tuo tarinaan liian suuren oopperan tuntua, jolloin tutkimusmatkailijoiden kenkiin on helpompi asettua.

cof

Olisin toivonut, että sarjakuva olisi voinut olla se definitiivinen Shackletonin tarinan kerrontamuoto, mutta näin ei nyt käynyt. Se on harmi. Kirjan lyhyt mitta saa pitkän koettelemuksen tuntumaan nopealta, vaikka kuinka yrittäisi seurata ruutujen kulmassa rullaavaa päivyriä. Bertozzi itsekin toteaa, että täydellinen tarina olisi vaatinut enemmän mittaa. Kehtaan siis sanoa taas, että lisäsivut olisivat kelvanneet, vaikka olen toistellut sitä viime aikoina arvioissa kuin naarmuinen cd-levy. On kai kuitenkin oletettava, että Bertozzi on todennut tarinan tässä muodossa olevan julkaisemisen väärti, kun on kerran kirjan päättänyt tehdä. Ei Shackletonin lukeminen hukattua aikaa ollut, eikä se ole huono sarjakuva. Onpahan vain varjo siitä, mitä se olisi voinut olla. Täytyy jatkossakin suositella Shackletoniin tutustumiseen toisia tarinoita.

cof