En osaa sanoa, miksi päätin kirjastossa ottaa James Pattersonin ja Michael Ledwidgen romaanin perustuvan Zoo-sarjiksen mukaan. Nimi, kansi, suositukset ja takakannen teksti kielivät kaikki melko epäkiinnostavasta mukaspektaakkelista. A CBS Event Series, joopa joo. Ajatukseni taisi olla suoraan sanottuna ”tämä on varmaan aika huono, mutta otanpa silti”. Mitähän järkeä siinä päättelyketjussa oli? Joka tapauksessa, ennakko-oletukset osuivat suhteellisen oikeaan. Zoossa haisee niin kirjatausta kuin tv-taustakin, eikä kumpikaan erityisen hyvällä tavalla. Sarjakuvasovituksen on tehnyt Andy MacDonald, joka vaikuttaa Pattersonin tavoin ammattimaiselta suorittajalta. Zoo on geneerisistä geneerisin katastrofikertomus, jossa näkyvät amerikkakeskeisyys, itsensä vakavasti ottaminen ja lajityypin kliseet. Vaikea kuvitella, kenelle tämä olisi täysosuma. Ehkä hänelle, jonka mielestä 24 ja Day After Tomorrow ovat parasta, mitä jenkkiviihdeteollisuus on koskaan tuottanut. Jos olet se tyyppi, niin suosittelisin ensin miettimään elämää uudestaan, ja vasta sen jälkeen suosittelisin Zoota.
Zoon päähenkilö on biologi, naurettavan machosti nimetty Jackson Oz. Hän on kehitellyt vuosikausia teoriaa eläinten lisääntyneestä aggressiivisesta käytöksestä ihmisiä kohtaan, mutta ei ole saanut tutkimukselleen kannatusta. Kun leijonat alkavat hyökkäillä Botswanassa turistien kimppuun, saa teoria yhtäkkiä totuuspohjaa. Hiljalleen koko eläinkunta alkaa kääntyä ihmisiä vastaan ja sitten ollaankin kunnon ilmestyskirja-moodissa. Zoo on köykäistä kommentaaria ympäristön riistämisestä ja ihmisen suhteesta luontoon, mutta oikeasti se on lähinnä pelottelua arvaamattomilla eläimillä. Jackson etsii syytä ilmiölle koittaen samalla selvitä hengissä alati kaventuvassa elintilassa. Tärkeää olisi myös saada muut ihmiset tajuamaan tilanteen vakavuus, it’s for real dammit! Juoni kulkee arvattavia reittejä ja tarjoaa vähän yllätyksiä.
Kirjailija James Patterson on jenkkiläisen tusinajännityksen suuria nimiä. Sellainen paikallinen Ilkka Remes, käsittääkseni. Patterson suoltaa kirjoja ulos kovalla tahdilla ja ne myyvät kuin häkä. Zoota tekisi mieli kutsua kioskikirjallisuudeksi, vaikka sunnilleen kaikki kioskissa myytävä sarjakuva on tätä laadukkaampaa ja kiinnostavampaa (olkoonkin että se on lähinnä uusintapainoksia vanhoista Asterixeista). Zoo esittää olevansa vakava ja ajankohtainen, mutta oikeasti tämä on tällaista onttoa popkornihumppaa. Juuri sellaista, josta CBS tekee tv-sarjan, joka säilyy hengissä kolme kautta. Niinkuin Zoolle kävikin. Veikkaan että Patterson nosti kaikesta tästä ruljanssista hyvät fyffet ja siirtyi saman tien seuraavan tusinajännärinsä pariin. Zoota ei ole kovin motivoivaa lukea, koska tuntuu siltä, että sitä ei ole erityisen palavalla intohimolla tehtykään.
Yksi erityisen ärsyttävä piirre on alussa mainitsemani amerikka- ja valkoisuuskeskeisyys. Kirjan alkupuolella on Botswanassa tapahtuva jakso, johon ei mahdu yhtään tummaihoista henkilöhahmoa. Koko paska on pelkkiä valkoisia safarinjärjestäjiä ammuskelemassa eläimiä. Tuntuu aivan helkkarin ylimieliseltä suhtautumiselta koko maahan ja maanosaan, eikä tässä ole kyse mistään ”luonto antaa ylimielisyydestä opetuksen” -alkutlianteen esittelystä, vaan ihan juonen rakentelusta ympäristössä, joka tuntuu olevan olemassa vain päähenkilöä varten. Sama homma jatkuu läpi koko kirjan, joskin tapahtumien palatessa Yhdysvaltoihin se ei enää hierrä niin pahasti, vaan taannuttaan vain ns. kliseiselle Independence Day -tasolle siinä, miten Yhdysvallat on maailman napa. Ja jos Independence Day -taso on parannus, ei olla kauhean korkealla.
MacDonaldin kuvitus on myös aivan todella peruskamaa. MacDonald vertautuu esimerkiksi Charlie Adlardin Walking Dead -kuvituksiin helposti hahmotettavalla tyylillään, joka on tarkkaa ja moitteetonta, mutta ei mitenkään mieleenjäävää tai omaperäistä. Lisäksi fiilis on vähän sellainen, että eläinten anatomiaa ja liikkeitä ei ole tarkasteltu ihan Leijonakuninkaan animaattoreiden pieteetillä. Elukoiden naamat ja asennot tuovat ajoittain mieleen enemmän FB:n ”Paskasti täytetyt eläimet” -ryhmän kuin Avaran Luonnon. Todennäköisesti en tulevaisuudessa osaisi yhdistää MacDonaldia tähän sarjakuvaan, jos hänen töihinsä jossain muuallakin törmäisin.
Kirjatausta näkyy Zoossa ennen kaikkea kertojanäänenä, joka tuntuu jotenkin todella epäuskottavalta. Minäkertoja nyt on muutenkin tyylivalintana melkoisen ummehtunut, mutta Zoossa huomasin ajattelevani moneen otteeseen ”kukaan ei kyllä ajattele noin”. Sarjakuva kun on kuitenkin sellainen ”show, don’t tell” -formaatti, niin erityisen yksityiskohtaisesti näkemäänsä tai tuntemaansa kuvaileva kertoja kangistaa tarinan kerrontarytmiä aikamoisesti. TV-tausta puolestaan näkyy kohtausten rakentelussa ja siinä, miten suuri osa kohtauksista päättyy kuin huutaen mustaa ruutua ja jakson lopputekstejä. Sarjakuvassa kun tuollaisia ei kauheasti harrasteta, niin rytmitys tuntuu tökkivältä ja aina vain kertautuva lyhyiden kliimaksien vyöry saa lukemisen tuntumaan metronomin nakutukselta. Metronomin nakutus ei tunnetusti ole erityisen kiinnostavaa, vaikka rauhoittavaa se saattaa joskus ollakin.
Jos piirtäisin janan, jonka toisessa päässä olisi Full HD -taidesarjakuva, niin Zoo olisi sen janan vastakkaisessa päässä. Harvat supersankarisarjiksetkaan tuntuvat näin laskelmoiduilta ja kaavamaisilta, vaikka supersankarien perusjuttu on olla laskelmoituja ja kaavamaisia. Ehkä Zoo antoi minulle kuitenkin lopulta opetuksen, ja seuraavalla kerralla kirjastossa kun ajattelen ”tämä on varmaan roskaa”, niin EN OTA SITÄ HITON SARJISTA SITTEN LAINAAN. Harvoin lukiessa tuntuu siltä, että aikaa meni hukkaan, mutta nyt kyllä voisin ottaa tämän tunnin takaisin. Tai sitten käyttää toisen mokoman meuhkatakseni samasta turhakkeesta blogiin. Tässä sitä taas ollaan.
Arvosana: 39/100
Zoo – The Graphic Novel
James Patterson & Michael Ledwidge, tarina – Andy MacDonald, sarjakuvasovitus
Yen Press
Hinta Suomessa n. 15 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Zoo – Turhanpäiväistä kioskikirjallisuutta”