Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta.
Sarasvatin hiekkaa sijoittuu vuoteen 2020. Merentutkija Sergei Savelnikov kutsutaan tutustumaan Intian rannikolta löytyviin, hämmentävän vanhoihin kaupungin raunioihin itse kehittämällään Lomonosov-sukellusveneellä. Häntä opastaa meriarkeologi Amrita Desai, jolla on vedenalaisen kaupungin lisäksi paljon teorioita länsimaisen tieteen kehityksen suhteesta muuhun maailmaan. Toisaalla jäätikkötutkija Kari Alanen pyrkii rakentamaan sulavaa jäätikköä palauttavaa teknologiaa, ja vielä kolmannessa tapahtumapaikassa mannerjäätikkötutkija Susan Cheng tekee huolestuttavia havaintoja Grönlannin jäälautoilla. Tapahtumapaikkoja ja henkilöhahmoja siis riittää, ja alkuun poukkoilu maisemasta toiseen meinaakin hiukan rasittaa. Kun tarina alkaa nivoutua yhteen, palaset loksahtavat loogisemmin kohdalleen, mutta ainakin tähän sarjakuvaversioon tuntui siltä, että maisemanvaihdoksia ja sivujuonia oli pikkaisen liikaa.
Isomäki ja Tolppanen vetävät tapahtumat yhteen halki ajan ja paikan. Edellisen jääkauden päättyessä tapahtuneet valtavat luonnonmullistukset kuten tsunamit ja maanjäristykset ovat yhtäkkiä todellisuutta nykypäivänä ihmisen välinpitämättömän ilmastopolitiikan vuoksi. Vaikka tarina on fiktiivinen, sen juuret ovat vahvasti todellisuudessa. Yhdessä sivulauseessa kirja esim. ennustaa käytännössä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden muutamaa vuotta ennen kuin se tapahtui. Sarasvatin hiekkaa on katastrofikertomus siitä, mitä pahimmassa tapauksessa voisi käydä, jos jatkamme välinpitämättömyyttämme ilmaston suhteen kuten tähän asti. Se on sanomansa kanssa lohduton, mutta ihmiskunnan suhteen tunnelma on silti optimistinen. Tämä voi olla tosin Tolppasen ja Kaakisen tulkintaakin, sillä esimerkiksi näkemäni näytelmäversio velloi ihan eri tason nihilismissä suurimman osan ajasta.
Minulle yllättävästi molempiin versioihin oli silti päädytty sisällyttämään peräti kaksi romanttista sivujuonta, jotka sympaattisuudestaan huolimatta tuntuvat tarinan kehyksessä päälleliimatuilta. Pohtiessa syitä näihin ratkaisuihin näytelmä ja sarjakuva kuitenkin erosivat merkittävästi: näytelmässä romanssit vaikuttivat kommentilta ihmisyyden pienistä tärkeistä asioista suuren hädän keskellä, kun sarjakuvassa ne taas edustivat mahdollisuuksia tulevaisuuteen. Näytelmä- ja sarjistulkintojen erilainen sävy korostui tässäkin mielessä.
Synkkyyden ja toiveikkuuden keskinäiseen suhteeseen saattaa vaikuttaa sarjakuvan ja teatterin suht erilaiset fokukset. Isomäen alkuperäisteosta on kuvailtu elokuvamaiseksi, ja sarjakuva on erinomainen formaatti elokuvamaisen tarinan kertomiseen. Puitteet ovat massiiviset, maapallon puolelta toiselle hypitään vaivatta ja tarunomaiset tapahtumapaikat saadaan visualisoitua upeasti. Teatteri (varsinkin pienen budjetin) keskittyy puolestaan henkilöihin, tunnelmiin ja vuorovaikutukseen. Siinä missä näytelmäversio tarinasta rakenteli uhkaavaa tunnelmaa pitkään ja hartaasti, sarjakuva tuntuu pomppivan kulissista toiseen liikaakin. Toisaalta näyttämön karu lavastus ja teatterin pimeä ympäristö tekivät tarinan pohjasävystä hyvinkin synkän, kun taas sarjakuvassa sekaan mahtuu paljon positiivisiakin käänteitä.
Näytelmän pohjalta olettaisin, että sarjakuvasta on jätetty pois melko paljon kirjassa ollutta sisältöä. Tämä ei tietysti ole mitenkään poikkeuksellista, mutta luulen tarinan karsimisen olevan osasyyllinen kiireellisyyden tunteeseen. Nyt yhdessä tapahtumapaikassa viivytään niin lyhyen aikaa kerrallaan, että tarinaan asettuminen kärsii. Huomasin toivovani sivua kääntäessä, että värimaailma olisi sama kuin edellisellä aukeamalla, mikä tarkoittaisi, että samassa paikassa pysytään todennäköisesti vielä hetki. Loppua kohti kokonaisuudesta alkaa ottaa paremmin selkoa ja paketti tiivistyy muutenkin, jolloin poukkoilevuus ei enää tunnu samanlaiselta ongelmalta, mutta alkupuolella orientoituminen on katkonaista. Parikymmentä lisäsivua mitassa olisi varmasti tehnyt ihmeitä tästä näkökulmasta ja rauhoittanut kokonaisuutta.
Tästä puutteesta huolimatta Sarasvatin hiekkaa on ehdottomasti suosittelun arvoinen tarina koettavaksi, muodossa tai toisessa. Luotan kirjankin olevan hyvä, kun kaksi adaptaatiota siitä ovat molemmat omilla tavoillaan olleet erittäin mielenkiintoisia ja vangitsevia. Ja vaikka kyse on fiktiosta, toistaiseksi maailma on kulkenut vääjäämättä kohti sitä pistettä, jossa Isomäki ennusti sen vuonna 2020 olevan. Jos tahti pysyy samana, on Sarasvatin hiekkaa myös tulevaisuusanalyysi, eikä mikään kovin aurinkoinen sellainen. Enää ei ole kuin kaksi vuotta aikaa varautua, joten hopi hopi!
Arvosana: 82/100
Sarasvatin hiekkaa
Risto Isomäki, tarina – Petri Tolppanen, käsikirjoitus – Jussi Kaakinen, kuvitus
Tammi (myöhemmässä painoksessa Into Kustannus)
Hinta Suomessa 10-15 €
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Kokoan tässä kirjastonhoitajan ominaisuudessa listaa laadukkaista sarjakuvista, joita voisimme yläkoululaisten kanssa asettua mukavasti lueskelemaan. Kiitos blogin tarjoamasta avusta! Sarasvatin hiekan alkuperäisversion olen kuunnellut työmatkoilla äänikirjana. Isomäen tuotannossa tekee aina vaikutuksen hänen uudet ajatuksensa ja tuoreet näkökulmansa. Kun muut toistelevat ympäristöasioissa toistensa sanoja, Isomäki ehdottaa uusia ja tehokkaita toimintatapoja.
Kirjaversiossa korostui toistuvasti länsimaisen elämäntavan haavoittuvuus luonnonvoimien edessä, siihen liittyen Isomäki tuli ennustaneeksi Fukushimankin. Ja muinaisista korkeakulttuureista oli mielenkiintoista lukea, piti oikein googlailla, puhuttiinko faktasta vai fiktiosta. Merien lämpeneminen muuttaa suurten maamassojen tasapainoa, joten on aika uskottavaa arvioida, että tsunameja ja maanjäristyksiä seuraa vielä lisää.
TykkääTykkää
Mahtavaa jos blogista on apua! Ja tosiaan Isomäki liippaa niin läheltä totuutta, että välillä maallikolta hämärtyy, missä teksti muuttuu spekulatiiviseksi. Erinomaisen scifin merkki minusta sellainen.
TykkääTykkää