Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

cof

Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän sarjakuvan valitsemalla en etsinyt mitään taiteellista arvoa tai yhtäkään ravinnonmurusta henkiselle kehitykselle. Joskus sitä haluaa vain rypeä alimpien viettiensä parissa tunnin tai kaksi, ja sitä tavoittelin, kun nappasin X-Men -oneshotin Gals on the Run kirjastosta kassiin. Gals on the Run on sarjakuvavastine pizzan tilaamiselle kotiinkuljetuksella kahden korttelin päästä. Se on riman alitus kaikille standardeille, joita itselleen on vuosien saatossa asettanut, ja satunnaisena se alitus on aivan ok ja tuntuu hyvältä. Kun huippuvuotensa ohittanut Chris Claremont käsikirjoittaa ja huippuvuotensa ohittanut Milo Manara kuvittaa, on aivan selvää, että tätä sarjista ei lueta lukupiiriesittelyä varten. Claremontilta odotan sisäistä teiniäni koskettavia mustavalkoisia juonia ja Manaralta ihan rehellistä pehmopornoa. Gals on the Run on tyhjäpäistä höttöä. Valitettavasti se ei ole edes hyvää sellaista. Mustavalkoiset juonet ja pehmopornonkin voisi tehdä edes jonkinlaisella integriteetillä. Tässä tapauksessa standardeja ei ole ollut lainkaan, ja se ei enää tunnu hyvältä.

cof

Aivan 60-luvun campilta kuulostavassa juonessa Rogue on perinyt Kreikasta huvilan, johon hän kutsuu X-naisystävänsä lomailemaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestä pitkään, kun pahikset iskevät paikalle ja kidnappaavat Kykloopin ja Jean Greyn tytär Rachelin pahisluolaansa. Muut X-naiset menettävät supervoimansa, mutta eivät neuvokkuuttaan, kun he lähtevät pelastamaan Rachelia toiselta puolen maailmaa. Koko juoni on tietty aivan yhdentekevä, tärkeintä on päästää Manara piirtämään tuttuja naissankareita tavaramerkillään, eli maailman röyhkeimmällä male gazella. Tämän piirtäjälegenda toki tekeekin, ja sivut täyttyvät ihan uskomattomilla poseerauksilla, olemattomilla vaatteilla ja tirkistelevillä kuvakulmilla. Ilmeisesti Marvelin toimituksessa on annettu kaikille lupa taantua 14-vuotiaiksi, niin alhaalla on vaatimustaso ja niin matalaotsaista on esi- ja jälkipuheiden läähätys Manaran kuvituksen perään.

cof

Kässärin laiskuuden voisi antaa anteeksi ja nauttia hötöstä, jos se ei sisältäisi niin paljon myös jokseenkin arveluttavia elementtejä. Arvattavasti kaikkien X-naisten persoonallisuus on karsittu Girls Gone Wild -tasolle, sarjakuvasta puuttuu vain alusvaatteisillaan käyty tyynysota. Häiritsevyyden toiselle tasolle vie kuitenkin sivujuoni, jossa X-naisiin törmäävän kapinallisjoukon pomo himoaa Stormia todella limaisesti ja ahdistelevasti. Storm on toki Virallinen Vahva Nainen, joten hän ei ole kenenkään vietävissä, mutta sen sijaan Claremont päättää kirjoittaa hänet jotenkin oudosti nauttimaan stalkkerin vainoista tai ainakin hyväksymään ne, ja läähätystä käytetään sitten koomisina kevennyksinä. Tämä on sarjakuvantekijöiltä melkoisen likaista vallankäyttöä, jolle ei kirjassa ole oikeasti yhtään mitään tarvetta, edes sen silkinohuen juonen puitteissa. Lukunautinto vesittyy väkisinkin tällaisista. Minä halusin vain kutitella pikkuaivojani hyvällä omatunnolla ilman eettisiä arveluttavuuksia, mutta se on ilmeisesti liikaa pyydetty.

cof

Suurimmalta osin keinot selittää Manaran asento- ja asuvalikoimaa ovat hulvattomia. Kun X-naiset lomailevat, he ajavat vesiskoottereita postimerkin kokoisissa bikineissä. Kun he juhlivat, ainoa pointti ovat asujen syvät leikkaukset. Kun he taistelevat, he potkivat pahiksia perse lukijaan päin ja vaatteet repeytyvät aina jotenkin strategisista kohdista. Vangeiksikin jäädään ja sidotuksi tullaan useammin kuin kerran. Nämä ratkaisut voisivat mennä hyvinkin ainakin itseltäni sopivassa pulp-mielentilassa läpi, jos konteksti ei olisi niin outo. Kaikkein kornein testamentti tarinan käsittämättömyydelle on kirjan loppuun liitetty ote Claremontin käsikirjoituksesta, joka tuo mieleen lähinnä Twitterissä pitkään naurattaneet ”mieskirjailija kuvailee naishahmoja” -otteet. Kässärisivun tarkoituksena oli ilmeisesti näyttää Claremontin omistautumista yksityiskohdille, mutta teksti vaikuttaa lähinnä vaivaannuttavalta runkkufantasialta. Fantasioissa ei tietysti ole mitään pahaa, mutta en minä niitä kehtaisi taiteeksi kutsua saatika julkisesti pieteetillä esitellä. Manara liittyy Gals on the Runilla myös Vampirella-sarjiksista tuttuun kunniakkaaseen taiteilijajoukkoon ”olemme hyviä piirtämään asioita jotka näyttävät nänneiltä mutta eivät kuitenkaan ole nännit”.

cof
Pictured: ei nännit

Retrokökkö juoni sopii sinänsä tarinaan muutenkin, että Manara ei ole mikään toiminnan ja supersankareiden kuvittaja. Hänen juttunsa ovat staattisemmat kuvat, mikä saa Gals on the Runin taistelukohtaukset näyttämään jotenkin jämähtäneiltä ”sun-vuoro-mun-vuoro” -iskujenvaihdoilta. Vähän sellaisilta kuin vanhoissa Bondeissa tai Adam Westin Batmaneissa. Tästä ei voi oikein sarjakuvaa kritisoida, sillä Gals on the Runissa toiminta-aspekti tuntuu lähinnä sympaattiselta. Jos Claremontin vajavaisuudet tulevat esille hänen yrittäessään kirjoittaa jotenkin aistikkaasti, Manaran heikkouksia korostavat toiminnalliset osuudet. Tässä sarjakuvassa molemmat tekijät vetävät toisiaan alaspäin, mikä on jotenkin tragikoomisen huvittavaa. Sarjiksen jälkeen kirjan loppusivuille painettu Manaran haastattelukin kuulostaa lähinnä väkinäiseltä ja rivien välistä välittyy kovasti ”rahan takia tein, eihän tämä hyvä ole, lakatkaa kyselemästä” -asenne. Tai sitten sarjiksen yleinen kökköys vain kyynisti minut, tiedä häntä.

cof

Korostettakoon vielä kerran, että olen ehdottomasti kunnon kalkkunan puolestapuhuja, ja monenlaiselle törkymatskulle on epäilyksettä paikkansa niin sarjakuvassa kuin muissakin taidemuodoissa. Olisin kamalasti toivonut, että Gals on the Run olisi voinut olla sellaista suurella sydämellä tehtyä ”tissejä ja vaarallisia tilanteita” -huttua, niin olisin voinut sitten saarnata sen evankeliumia hyvillä mielin. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, fiilis ei missään vaiheessa päässyt kunnon nousuun. Koko Gals on the Runista paistaa niin innoton, nimillä ratsastava cash grab että eihän tällaisesta voi itsekään syttyä. Roskaa, ja mikä pahinta, roskaa ilman sydäntä. Takaisin Claremontin ja Manaran vanhojen tuotantojen pariin.

cof

Arvosana: 41/100

X-Men – Gals on the Run
Chris Claremont, käsikirjoitus – Milo Manara, kuvitus
Marvel Comics
Hinta Suomessa n. 13 €

PS. Sarjakuva on myös julkaistu suomeksi nimellä X-naiset. Pikakatsauksella suomenkielisen painoksen saatavuus on heikkoa.

PPS. Täytyy vielä vähän nauraa toimittaja Nick Lowen saatesanoille. Nick hehkuttaa, kuinka Manara piirtää ”oikeita naisia”. Ilmeisesti kriteeri ”oikealle naiselle” on sarjistoimittajalla se, että ruumis ei fysiikan lakien mukaan katkeaisi kahtia, koska mikään tiukempi kriteeristö ei Manaralle realismipisteitä anna. Suosittelisin Nickille välillä ulkona liikkumista ja vähemmän mieskeskeisen kirjallisuuden lukemista.

cof

Sarjakuva kaupan:

Adlibris

2 vastausta artikkeliin “Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s